Ihminen ja ihmiskunta perimmäisten kysymysten äärellä

02.07.2015 - 10:47
(updated: 16.10.2015 - 10:39)

Opin lukemaan neljä-viisivuotiaana. Se oli ilmestys. Yhtenä aamuna, kun avasin postin tuoman Aku Ankan, ymmärsinkin mitä Aku sanoi ennen joutumistaan loputtomiin hankaluuksiinsa. Pian tämä uusi ilmestys osoittautui yleisavaimeksi, ei vain Walt Disneyn maailmaan vaan ihan oikeaan todellisuuteen. Se osoittautui avaimeksi toisten ihmisten mieleen. Se avasi ovia ymmärtää muita, niitäkin joilla on eri maailmankatsomus kuin sitä ennen tuntemani. Vähitellen avautui tie koko monikulttuuriseen maailmaan.

Heräsi myös ehtymätön määrä kysymyksiä, jotka väistämättä johdattivat sen ihan perimmäinen kysymyksen äärelle: Miten on mahdollista, että ihmiskunta, vielä päästyään osalliseksi tästä ihmeellisestä taidosta, yhä saattoi käydä sotaa. Olihan jopa länsimainen uskontommekin tinkimätön käskyssään: Älä tapa.

Ei aitoja vaan portteja

Aiempi presidenttimme Urho Kekkonen sanoi jo vuosikymmenet sitten, ettei yhteisymmärrystä voiteta eikä ihmisten kanssa tulla toimeen ”aitoja panemalla vaan portteja avaamalla”. Tämän päivän mahtimiehet kautta maailman, myös meillä Suomessa, näyttävät unohtaneen nämä viisaat sanat.

Meidän nuorimmat poliitikkomme edustavat ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, joiden isät eivät ole ottaneet osaa mihinkään sotaan. Miesmuisti on lyhyt. Uusi ylivoimainen, kiiltäväkylkinen sotateknologia hurmaa nämä miehet upeudellaan. Ja silmistä hiipuu se tosiseikka, ettei sodalla ole voittajaa.

Ja silti se on edelleen totta: Sodalla ei voi olla voittajaa. Mikään ei pysty paikkaamaan koettuja inhimillisiä tappioita, ei menetettyjä ihmishenkiä, ei eloonjääneiden fyysisiä eikä henkisiä kärsimyksiä eikä hävitettyä asutusta. Aseiden vaiettua kypsyy hiljaisuudessa hävinneiden laantumaton pakko hakea oikeutta ja kostoa joka ennemmin tai myöhemmin purkautuu uudeksi väkivallan aalloksi.

Elokuvaohjaaja John Huston joutui heti sodan jälkeen Pentagonin kuulusteluihin ”The Battle of San Pedro” filminsä vuoksi. Sitä pidettiin nimittäin liian pasifistisena. ”Olkaa hyvä ja taluttakaa minut ulos ammuttavaksi sinä hetkenä, jona teen sodan puolella olevan filmin”, ohjaaja sanoi ja ansaitsee kaiken kunnioitukseni.

Unelmien meri – ja joukkohauta

Tein hiljattain lyhyen Turkin matkan. Välimeren rannalla seistessäni annoin katseeni vaeltaa rauhaisella aallokolla. Ja ajattelin lapsuuteni laajakangaselokuvia, joissa ensi kerran näin tämän unelmien meren kimaltelevan kankaalla taivaan sinisenä.

Tällä kertaa en voinut välttyä näkemästä silmieni edessä aukeavaa joukkohautaa, johon on jo tämän alkuvuoden aikana vajonnut 3500 ihmistä, kaltaisiani inhimillisiä olentoja, joilla kaikilla on muodollisesti ihmiskunnan jäsenkirja. Ja kuinka monta heitä onkaan vuoden loppuun mennessä. – En mennyt uimaan.

Jo 80-luvulla BBC teki draamafilmin nimeltä ”The March”.

Yhden afrikkalaisen kylän vanhimmat olivat päättäneet, ettei kylän väki enää jäisi kuolemaan nälkään niille sijoilleen. He kutsuivat joukon koolle ja kaikki aloittivat yhteisen pitkän ja vaativan taipaleen Saharan halki tavoitteenaan Eurooppa.  He halusivat päästä perille, jollei muuta, niin kuollakseen eurooppalaisten notkuvien ruokapöytien äärelle. Matkan varrella joukkio kasvoi niin että kaikkiaan 100 000 ihmisen arvioitiin selvinneen hengissä toiviomatkastaan Saharan halki ja saapuneen Välimeren rantaviivalle.

Koko marssin ajan Euroopan mahtimiehet olivat olleet kokoontuneina loputtomiin neuvotteluihin määritelläkseen poliittisen linjauksen kasvavalle ja lähenevälle ongelmalle.

Ja kaikkien näiden huippukokousten tuloksena oli viimein yhteinen päätös. Se ilmeni siten, että kun marssin osanottajat saapuivat rantaan, heitä odotti vastarannalla kasvottomien sotilaiden armeijakunta, jonka aseet osoittivat suoraan kohti.

Filmi vaikuttaa profeetalliselta tämän päivän näkökulmasta. Nyt tosin joukkioista tekevät selvän aallot eivätkä aseet, ainakaan vielä, mutta miten pitkään? 170 000 heitä on kuitenkin jo pelastettu uppoavista laivoista. Ja Eurooppa vain neuvottelee.

Älyn ja tunteen siemeniä

Kaltaiseni, 60-luvun loppupuolen aatemaailman perilliset ovat vaikeuksissa nähdessään miksi todellisuus on muuttunut. Me rakensimme maailmaa, joka olisi parempi ihmiselle elää, sovussa luonnon kanssa. ”Rakkaus ja rauha” ovat edelleen käytössä mutta ilmiselvästi vain sanoina.

Tänään elämme maailmassa, jossa ne, joita ennen kutsuttiin opposition edustajiksi tai vastarinnaksi ovat nyt kautta linjan terroristeja, joiden otsaan on tatuoitu ”lupa tappaa”-leima. Puolustusvoimien reservit päivittävät taitojaan sodankäyntiin, armeijat kootaan ryhmittymiksi eri puolustusliittoihin muodostamaan rajalinjoja kansojen välille. Maailma on etääntynyt kauas unelmiemme tavoitteista. Tämän päivän maailma ei ole kaunis.

Yksilön valinta on tänään tehtävä yllä olevan pohjalta: kysynkin siis mikä on taiteilijan tehtävä tämänkaltaisessa maailmassa. En kannusta kaunistelemaan todellisuutta, en myöskään kuvaamaan maapalloa apokalyptisten ulkoavaruuden olioiden uhkaamana.

Tärkein tehtävä tänään on mielestäni kuvata maailmaa ja meitä ihmisiä sellaisina kuin olemme: kaukana moitteettomista ja silti täynnä mahdollisuuksia, yhä kykenevinä ajattelemaan ja tuntemaan. Taidetta tarvitaan suorastaan vimmatusti antamaan meille kestävyyttä ja voimaa elää tässä maailmassa, joka ei ole kaunis ja piirtämään esiin ihmisen velvollisuuden ja mahdollisuuden muuttaa sen kulkua. Taide voi kylvää älyn ja tunteen siemeniä pitämään voimassa kyvyn kuvitella, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Taide voi kannustaa kaikkia tekemään niin.

Paljastamalla tekojen taustat ja seuraukset esittävä taide voi näyttää ne kallisarvoiset hetket, jotka erottavat toisistaan ajatuksen ja teon, sekunnit, joina ihminen valitsee vaihtoehdon. Ne ainutlaatuiset sekunnit ennen kuin sormi painaa liipasinta tai samainen asekäsi laskeutuu ampumatta. ”Jos tunnet ihmisen, häntä on vaikeampi ampua”, sanoi Martha Coigney, ITI:n kunniapuheenjohtaja kansainvälisessä seminaarissa. Kuinka totta.

Viimeisellä rajalla

Taide voi voittaa fiktion takaisin pörssimeklareiden ja koneiden hyppysistä, jotka nyt muokkaavat maailmaa kuin olympolaiset jumalat antiikin aikaan, Mars etunenässä. Taide voi ja sen tulee toimia ihmismielen säilymiseksi, inhimillisyyden varjelemiseksi muutenkin kuin sanaparissa ”inhimillinen erehdys”. Tarvitaan kykyä ymmärtää toista, vaihtaa ajatuksia, toimia ikioman vaihtokurssimme varassa, jolla on vain yksi kurssi: ihmisarvo. Taiteen velvollisuus on puolustaa sitä paljon ennen kuin ihmismieli rusentuu saappaan alle.

Luc Besson on tehnyt elokuvan nimeltä ”Le dernier combat”. Se kertoo ihmiskunnasta viho viimeisellä rajallaan, ympäristön ja ihmisten enemmistön tuhoutumisen jälkeen. Viimeiset eloonjääneet piileksivät raunioissa peläten kaikkea, etenkin juuri toista ihmistä.

Filmi etenee sanoitta viime minuuteilleen, mutta silloin kaksi sen henkilöä törmää väistämättä toisiinsa. Pitkä vihainen hiljaisuus päättyy, kun toinen kahdesta valitsee käsillä olevista vaihtoehdoista sen toisen:

”Bonjour”, hän sanoo.

Maagiset sanat jotka yhdistävät ihmiset.

Puheenvuoro 13. kesäkuuta Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä rauhanseminaarissa Peace Alert. Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja kirjailija.

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Teoria