Marxilaisen filosofian historian kehityslinjoja

08.09.2022 - 19:30
(updated: 15.09.2022 - 18:27)


Marxilaisen filosofian keskeisimmät annit ovat toivo paremmasta maailmasta, sekä tämän filosofian käyttäminen työvälineenä maailman muuttamiseen.

Kun käsittelemme marxilaisen filosofian historiaa ja filosofian historiaa yleensä, on muistettava, että marxilainen filosofia on aina elänyt rinnan porvarillisen filosofian kanssa. Nämä kaksi erilaista teoriaperinnettä ovat käyneet keskenään keskustelua, koska molemmat käsittelevät samoja filosofian teemoja ja merkkihahmoja, vaikka eri näkökulmasta.

Näkökulmat ovat luonnollisesti erilaisia. Marxilainen filosofia on lähtökohtaisesti materialistista, luokkakantaista ja tiedostaa työväenluokan aseman sorrettuna luokkana, sekä omistavan luokan ja työväenluokan välisen peruuttamattoman ristiriidan.

Ei ole kuitenkaan syytä väheksyä porvarillisen filosofian klassikoita, sillä jokainen filosofian historian kehitysvaihe rakentuu edellisen kehitysvaiheen päälle ja sitä edeltäneelle työlle, vaikka tätä olisi edeltänyt dialektinen kamppailu.
 

Marxilaisen filosofian metodologiasta

Lyhyenä esimerkkinä metodologiasta voidaan todeta, että Marx ja Engels kumosivat Ludwig Feuerbachin käsitykset materialismista, mutta Feuerbachin työ ei menettänyt kuitenkaan merkitystään. Ilman Feuerbachin työtä materialismin parissa Marxin ja Engelsin oma työ ei olisi ollut mahdollista, vaikka Feuerbachin käsitykset materialismista kumoutuivat Marxin ja Engelsin työn myötä.  

Marxin toteamuksen mukaan filosofian tehtävänä on muuttaa maailmaa. Porvarillinen filosofia ei välttämättä ole sitoutunut tällaiseen ajatukseen maailman muuttamisesta, vaan pitää filosofiaa pelkkänä ammattina, jolloin filosofien ei tarvitse sitoutua omiin opetuksiinsa. Toisaalta monet Marxia edeltäneet porvarilliset filosofit olivat myös sitoutuneet voimakkaasti aikansa epäoikeudenmukaisuuksien muuttamiseen, mihin tulen myöhemmin.

Filosofin työhön kuuluu yleisesti ottaen kriittisyys kaikilla elämänalueilla, mutta marxilaisessa filosofiassa kriittisyys suuntautuu nimenomaan yhteiskuntaa kohtaan.

Marxilaista filosofiaa sävyttää myös yleisesti ottaen kriittisyys, kuten filosofiaa yleensä. Tarkennan tätä hieman. Filosofin työhön kuuluu yleisesti ottaen kriittisyys kaikilla elämänalueilla, mutta marxilaisessa filosofiassa kriittisyys suuntautuu nimenomaan yhteiskuntaa kohtaan ja siellä vallitsevien olosuhteiden armottomaan kritiikkiin. Marxilainen filosofia on myös jatkuvaa oppimista, sillä dialektisen prosessin myötä yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset pakottavat jokaisen yhteiskunnasta havaintoja tekevän oppimaan lisää.

Marxilaisen filosofian historia on rikas, ja omaa lukuisia mielenkiintoisia kehityspolkuja. Marx, Engels, Lenin sekä monet muut tärkeät filosofit antoivat aiheeseen tärkeitä panoksia. Marxin kohdalla on tosin huomautettava, että hänen kohdallaan käyty erilaisia debatteja sen suhteen, tulisiko Marxia pitää ensisijaisesti filosofina, sosiologina vai taloustieteilijänä.

Nähdäkseni voimme todeta, että Marxiin sopivat kaikki nämä määritelmät tieteentekijän luonteesta, ja muistaa sen, että Marx teki väitöskirjansa filosofian alalta Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero vuonna 1841. On hyvä myös pitää mielessä, että Marx totesi kirjeessään Demokritoksen olevan ensimmäinen materialisti, jota pidetään ensimmäisenä atomistisena ajattelijana, eli hän tunnusti materian olemassaolon.

Tämä oli merkittävä ero verrattuna aiempiin antiikin kreikkalaisiin filosofeihin, ja Tuure Lehén kutsuu Demokritosta ”atomiopin isäksi” teoksessaan Materialisteja ja idealisteja. Lehén toteaa Demokritoksen olleen ”selväpiirteinen ja johdonmukainen materialisti”, ja Epikuroksen olleen ”viimeinen antiikin Kreikan suurista materialisteista”.

Tätä Lehénin hauskaa ja miellyttävää teosta voi pitää edelleen ajankohtaisena, vaikka siinä on joitain tiettyjä epätarkkuuksia nykyaikaisen filosofian historian tutkimuksen sekä Marx-tutkimuksen valossa. Teoksessa on myös joitain kiinnostavia katkoksia historiallisella aikajanalla – Lehén käsittelee esimerkiksi Dennis Diderot’n hyvin perusteellisesti, muttei käsittele tämän aikalaista Jean-Jacques Rousseauta lainkaan. Teoksen isoimpana ansiona voidaan kuitenkin pitää selkeää jaottelua materialisteihin ja idealisteihin, jonka Lehén pitää koko ajan teoksen punaisena lankana.
 

1700-luvun valistusfilosofia

On syytä huomauttaa, että kaikkea porvarillista ja Marxia edeltänyttä filosofiaa ei voida kutsua taantumukselliseksi, koska näissä ajatusmalleissa on esimerkiksi tunnustettu sorron tai luokkaristiriidan olemassaolo.

Valistuksen aika on tästä hyvä esimerkki. Valistukseen on suhtauduttu positiivisesti järjen aikakautena, jolloin taikausko ja tyrannia ovat saaneet ensimmäisen kerran väistyä eurooppalaisessa historiassa, ja jolloin antiikin filosofian ajatukset demokratiasta elvytettiin monien valistusfilosofien toimesta.

Rousseau oli ensimmäisiä materialistisia filosofeja, jotka alkoivat kehitellä vieraantumisen käsitettä, vaikkakin raakileen kaltaisena.

Tällaisia esimerkkejä ovat esimerkiksi 1700-luvun ranskalaiset valistusfilosofit, kuten Dennis Diderot (1713-1784) ja Jean-Jacques Rousseau (1712-1778). Näistä kahdesta on syytä sanoa hiukan enemmän.

Yleisesti ottaen valistusajan filosofien ihmiskuvan ja tasa-arvon vaatimusten takana oli porvarillinen käsitys edistyksestä, josta käsin taistelu feodalismia ja absoluuttista monarkiaa vastaan tapahtui.

Ihmiskuva oli kuitenkin ristiriitainen, huolimatta siitä, että tässä ihmiskuvassa ihminen oli luonnonolento, eikä jumalan kuva. Tässä ihmiskuvassa ihmisen kuva oli kuitenkin kauppiasluokan edustaja. Diderot oli kuitenkin harvoja valistusfilosofeja, jotka havaitsivat tuolloin muodostumassa olevan maailmankuvan ristiriitaisuuden, kuten valistusfilosofeja tutkinut neuvostofilosofi Tamara Dlugats toteaa klassikkoteoksessaan Diderot’sta.

Lenin antaa Diderotille suuren arvon teoksessaan Materialismi ja empiriokritisismi todeten Diderot’n tulevan hyvin lähelle nykyaikaista käsitystä materialismista.

Diderot’n myös suomeksi ilmestynyttä kaunokirjallista teosta Rameaun veljenpoika on myös kehuttu; Marx ja Engels ovat kehuneet kirjan olleen dialektiikan mestariteos. Kirja on ilmestynyt kahtena eri suomennoksena; Edwin Hagforsin laitoksena vuonna 1921 ja Kauko Kareen suomennoksena vuonna 1970.

Genevessä syntynyt Rousseau oli ensimmäisiä materialistisia filosofeja, jotka alkoivat kehitellä vieraantumisen käsitettä, vaikkakin raakileen kaltaisena. Rousseaun ja Diderot’n ero nousee esiin siinä, että poliittisilta asenteiltaan Diderot jäi jälkeen Rousseausta, kuten Dlugats toteaa. Diderot’n ansiot nousevat esiin kuitenkin nimenomaisesti hänen kokoamassaan ensyklopediatyössään, ja Diderot’n työ painottui enemmän tieteellisen kuin poliittisen työhön.

Rousseau ja erityisesti hänen teoksensa Yhteiskuntasopimuksesta (1762, suom. 1918) toimi Ranskan suuren vallankumouksen 1789 johtoon nousseiden jakobiinien, innoittajana. Valitettavasti Rousseau ei ehtinyt nähdä työnsä tuloksia. Rousseaun yhteiskuntafilosofian keskeisin käsite on yleistahto. On kiehtovaa, että Rousseau on ollut porvarillisen filosofian taholta samanlaisten kritiikkien kohteena kuin Marx.

Näitä kritiikkejä ovat esittäneet niin Bertrand Russell teoksessaan Länsimaisen filosofian historia (1945) kuin Hannah Arendt teoksessaan Totalitarismin synty (1951). Rousseauta on kutsuttu esimerkiksi modernin totalitarismin isäksi, tosin Russell nälväisee Rousseauta köyhyydessä kuolemisesta, mitä voidaan pitää vähintään henkilöön käyvänä hyökkäyksenä.

Myöhäisemmät valistuksen kriitikot, kuten ranskalainen historioitsija Francois Furet ovat syyttäneet Rousseaun yleistahdon käsitettä vallankumouksen aikaisesta terrorista, ja Furet peräti esittää, että valistus itsessään olisi aiheuttanut vallankumouksen aikaisen terrorin. Tässä yhteydessä on mainittava, että Furet oli Ranskan kommunistisen puolueen entinen jäsen.

Nämä syytökset ovat kuitenkin käytännössä perusteettomia koska Rousseaun teokset ovat monitulkintaisia, ja teoksissaan Rousseau korosti aina ihmisen vapautta, vapaana syntymistä, sekä ympäröivän taantumuksellisen yhteiskunnan turmelevaa vaikutusta.

Rousseau ei kuitenkaan ollut yhteiskunnallisesti naiivi; teos Yhteiskuntasopimuksesta omaa kohdan jossa ilmaistaan, että vapaalla yhteiskunnalla on oikeus puolustaa itseään. Ja tämä oli vallankumouksen oloissa perusteltua, koska Ranska oli samaan aikaan niin Preussin, Venäjän, Englannin, Espanjan ja monien muiden taantumuksellisten valtioiden hyökkäyksen kohteena jotka pyrkivät palauttamaan Bourbonit valtaistuimelle.

Rousseaulla on ollut nykyaikaisen filosofian ja tutkimuksen parissa paljon ansioituneita puolustajia; hänen filosofiaansa kohdistuvia syytöksiä ovat kumonneet mm. historioitsijat Michel Beard ja Marisa Linton tuoreessa teoksessaan Terror: The French Revolution and its Demons (2021). Vallankumouksesta ja sen perinnöstä käydään jatkuvaa debattia Ranskassa.

Ranskan suuren vallankumouksen merkitys

Vuoden 1789 vallankumouksen merkitystä ei voi olla liioittelematta; anekdoottina mainittakoon että Korean sodan rauhanneuvotteluissa Kiinan pääministeri Zhou Enlai totesi ”liian aikaista sanoa”, kun ranskalainen toimittaja kysyi hänen mielipidettään vallankumouksesta. Ja historian kulun kannalta sama voidaan todeta tänäkin päivänä.

Vaikka Marx ja Engels pitivät vuoden 1789 vallankumousta suurena historiallisena edistysaskeleena, kyseessä oli ennen kaikkea porvarillinen vallankumous, joka keskittyi feodalismin ja aateliston hävittämiseen luokkana.

Lyhyesti todettuna Ranskan suuren vallankumouksen radikaali vaihe kaatui ideologisiin ristiriitoihin, mutta myös luokkaristiriitoihin.

Marxin ja Engelsin mukaan vallankumouksessa oli kyse teollisuusporvariston ja feodaaliaateliston välisestä konfliktista. He havaitsivat myös vallankumouksen ongelmat, ja sen mikseivät vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ideat toteutuneet. Teoksessaan Pyhä perhe (1845) Marx ja Engels toteavat vallankumouksen radikaaleinta vaihetta johtaneiden Maximilien Robespierren ja Louis-Antoine de Saint-Justin kaatuneen vuonna 1793: ”koska he sekoittivat toisiinsa todelliseen orjuuteen perustuvan antiikin realistis-demokraattisen yhteisön ja vapautettuun orjuuteen, porvarilliseen yhteiskuntaan perustuvan nykyisen spiritualistis-demokraattisen edustusvaltion.
Mikä suunnaton harha-ajatus: nykyinen porvarillinen yhteiskunta, teollisuuden, yleisen kilpataistelun, vapaasti tavoitteisiinsa pyrkivien yksityisintressien, anarkian, omasta itsestään vieraantuneen luonnollisen ja henkisen yksilöllisyyden yhteiskunta on tunnustettava ja vahvistettava ihmisoikeuksissa, ja samalla halutaan ilmaukset itsekunkin yksilön osalta sekä muodostaa samanaikaisesti tämän yhteiskunnan poliittinen pää antiikin tavalla” (Marx & Engels valitut teokset osa 1, 489-490).

Lyhyesti todettuna Ranskan suuren vallankumouksen radikaali vaihe kaatui ideologisiin ristiriitoihin, mutta myös luokkaristiriitoihin. Vallan käsiinsä saavuttanut porvaristo pelkäsi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon toteutumista.
 

Nykymarxilaisia suuntauksia

Porvarillisten vallankumousten luonne ei välttämättä siis tuota työväenluokalle edullisia lopputuloksia. Vuonna 2018 edesmennyt italialainen marxilainen filosofi ja historioitsija Domenico Losurdo toteaa, että valtaan noussut sortava porvaristo oli esimerkiksi Yhdysvalloissa paljon julmempi sortaja työväenluokkaa ja alkuperäiskansoja kohtaan, kuin vapaussotaa edeltänyt englantilaisten siirtomaahallinto. Losurdon pitkälle työlle on annettava muutenkin annettava tunnustusta. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja niin luokkataistelun historiasta ja revisionismin kritiikistä. Losurdo otti myös aktiivisesti yhteen aiemmin mainitun Furet’n kanssa historiallisista kysymyksistä koskien revisionismia.

Losurdon toistaiseksi ainoa suomennettu teoksensa on Liberalismin musta kirja. Losurdoa voidaan kutsua erääksi merkittävimmäksi nykyaikaisen marxilaisen filosofian edustajista. Ja hänen filosofinen työnsä yhdistyi myös poliittiseen: Losurdo vastusti aktiivisesti NATOa, kolonialismia ja osallistui myös Italian sisäpolitiikkaan. Losurdo oli myös aktiivinen euromarxilaisuuden kriitikko omistaen ison osan työstään tälle osa-alueelle. Urbinon yliopistossa opettaneelle Losurdolle filosofian piti olla kaikkien saatavilla, helposti saavutettava osa-alue.

Losurdo korostaa myös Marxin merkitystä nykyaikaiselle, sorrettujen ryhmien taistelulle tehden eron Michel Foucaltiin, kutsuen tätä ”aristokraattiseksi radikaaliksi”. Foucault kuuluu Losurdon mukaan Friedrich Nietzschestä ammentavaan filosofiseen perinteeseen, jossa valistusta ja sen ihanteita vastustetaan. Vaikka Foucaultia pidetään radikaalina yhteiskunnallisena teoreetikkona ja Foucault oli jonkin aikaa 1960-luvulla Ranskan kommunistisen puolueen jäsen, niin on kuitenkin muistettava, että Foucault hylkäsi marxilaisen ajattelun erottuaan puolueesta.

Nykyaikaisen marxilaisen filosofian parissa käydään useita mielenkiintoisia keskusteluja. Erityisen pinnalla on Frankfurtin koulukunta, joka muun muassa rakentuu natsi-Saksasta maanpakoon lähteneiden Theodor Wisengrund Adornon ja Max Horkheimerin työn varaan. Heidän pääteoksensa Valistuksen dialektiikka on kuitenkin marxilaiselta näkökannalta katsoen erittäin pessimistinen kaikkea edistystä ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Arvokkaita kritiikkejä Frankfurtin koulukuntaa kohtaan ovat esittäneet esimerkiksi Tony McKenna teoksessaan The War Against Marxism: Reification and Revolution (2021) varoittaen siitä, että marxilaisen filosofian ei tulisi koskaan eristäytyä norsunluutorniin.

Lopuksi voidaan todeta, että marxilaisen filosofian keskeisimmät annit ovat toivo paremmasta maailmasta, sekä tämän filosofian käyttäminen työvälineenä paremman maailman puolesta. Nykyisissä olosuhteissamme marxilaisen filosofian tunteminen ja käyttäminen puoluetyössä on entistä tärkeämpää, sillä ilman uuden oppimista maailman hahmottaminen nykyisessä kriisissä on entistä vaikeampaa.
 

Kirjallisuus

Arendt, Hannah (1951/2013): Totalitarismin synty. Suomentanut Matti Kinnunen

Adorno, Theodor ja Horkheimer, Max (1944/2008): Valistuksen dialektiikka. Suomentanut Veikko Pietilä. Vastapaino.

Beard, Michel ja Linton, Marisa: Terror: The French Revolution and Its Demons. Polity Press.

Engels, Friedrich ja Marx, Karl (1845/1978): Pyhä perhe eli kriittisen kritiikin kritiikkiä. Suomentanut Jyrki Uusitalo. Teoksessa Engels, Friedrich ja Marx, Karl: Valitus teokset, 6 osaa osa. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Dlugatš, Tamara (1984): Dennis Diderot. Suomentanut Vesa Oittinen. Kustannusliike Progress.

Lehén, Tuure (1964): Materialisteja ja idealisteja. Tutustumisretki filosofian historiaan. Kansankulttuuri Oy. Helsinki.

Lenin, V.I. (1946): Materialismi ja empiriokritisismi. Arvostelevia merkintöjä eräästä taantumuksellisesta filosofiasta. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi

Losurdo, Domenico (2005/2013): Liberalismin musta kirja. Suomentanut Pauliina de Anna. Into Kustannus.

McKenna, Tony (2021): The War Against Marxism. Reification and Revolution. Bloomsbury Academic.

Russell, Bertrand (1945/1948): Länsimaisen filosofian historia. Poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. Suomentanut J.A. Hollo.

 

 

 

 

 

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Teoria