Taide filosofian ja politiikan kokonaisimpana muotona

Teemu Mäki (s. 1967) on taiteilija, teatteriohjaaja, kirjailija, tutkija, brechtiläinen ja sosialisti. Mäeltä ilmestyi hiljattain hänen kolmas runokokoelmansa Äidin oma (Like). Koulutukseltaan Mäki on kuvataiteen tohtori.

Taiteilijaksi

Miten sinusta tuli taiteilija?

– Piirsin, maalasin ja luin paljon jo lapsena. Lukioiässä piti miettiä sitä, mitä ryhtyy opiskelemaan ja mihin ammattiin haluaa. Päädyin taiteilijaksi välttyäkseni ”oikealta” työnteolta. Taide oli ainut asia, mistä olin innostunut ja halusin siitä itselleni ammatin, koska kaikki muu tuntui taiteen tekemiseen verrattuna pakkopullalta, jota ihmiset mussuttaa vain saadakseen rahaa.

Myös esikuvilla oli suuri merkitys Mäen taiteilijaksi kasvamisessa.

– Kuulin lapsena Pentti Saarikosken lausuvan radiossa ääneen runoaan ”Yksitoista kerrosta”. Se oli valtava kokemus: tajusin, että maailman voi nähdä ja kuulla ja kokea paljon rikkaampana ja jännittävämpänä kuin miltä se turtunein hoksottimin voi tuntua. Aloin käydä kirjastossa ja löysin kaunokirjallisuuden lisäksi lukemattomia taiteellisia esikuvia muistakin taidelajeista, monenlaista porukkaa Otto Dixistä Iannis Xenakiksen kautta Pina Bauschiin. Pikkukaupungissa ja ennen internettiä kirjasto oli melkeinpä ainoa henkireikä ja taideravinnon lähde.

Kuvataiteen tohtori

Miksi halusit opiskella taidetta?

– Halusin opiskella jotta oppisin ja osaisin. Olin kiinnostunut kaikista taiteista, mutta koska olin nuorena hirveän ujo ja epäsosiaalinen, niin päädyin opiskelemaan taidemaalariksi, koska sitä työtä tehdään yksin ja mykkänä. Jostain syystä ajan myötä kuitenkin muutuin ja minusta tuli yhteistyökykyinen ja rento höpöttäjä. Se mahdollisti esim. teatterin tekemisen.

”Taide voisi olla filosofian ja politiikan olomuoto, eikä pelkkä valmiiden näkemysten kommunikaatioväline.”

Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta tie vei taiteen tohtoriopintojen pariin.

– Ystäväni Satu Kiljunen kannusti minua hakemaan tohtorikoulutukseen. Koin, että kandi- ja maisteriopintoaikani oli mennyt osittain hukkaan, koska olin ollut niin umpimielinen ja yhteistyökyvytön. Yritin korjata tuota virhettä tohtoriopinnoilla. Osittain se onnistui, osasin ottaa ja antaa palautetta aiempaa paremmin. Tohtoriopinnot olivat hyvä haaste. Opin tiedostamaan ja perustelemaan taidekäsitykseni ja opin keinoja testata ja kehittää omaa taiteellista menetelmääni. Tohtoriopinnäytteeni nimeksi tuli Taide filosofisen ja poliittisen vakaumukseni kokonaisimpana muotona. Opinnäytteen teoriaosuudessa eli väikkärissä pohdin sitä, miten taide voisi olla filosofian ja politiikan olomuoto, eikä pelkkä valmiiden näkemysten kommunikaatioväline.

Taidetta monipuolisesti

Mäen taiteellinen tuotanto on hyvin laaja-alainen ja hän on tehnyt kuvataiteen lisäksi muun muassa teatteria, pitänyt valokuvanäyttelyitä, tehnyt videoinstallaatioita ja kirjoittanut runoja.

– Olen rakastanut niin paljon eri taiteenaloja, että olen halunnut myös itse ryhtyä tekemään kaikkea. Jätän repertuaaristani pois vain ne lajit, joissa tarvitaan jotain erityistä motorista taitoa. En esimerkiksi ryhdy tanssimaan tai soittamaan viulua. Kaikki ne taidetyöt, jotka eivät vaadi erityistä sorminäppäryyttä tai muuta vastaavaa, ovat kuitenkin keskenään aika samanlaisia – niissä vaaditaan ennen kaikkea jonkinlaista taiteellista arvostelukykyä ja herkkyyttä. En suinkaan väheksy taiteellisen käsityötaidon merkitystä, mutta itse olen kokenut, että jos on omin käsin koko ikänsä vaikkapa maalannut, niin voi olla että on sitä kautta oppinut jotain taiteellista arvostelukykyä, jota voi joustavasti siirtää ja käyttää myös muissa taiteissa.

– Pidän taiteesta, jossa on koko elämä pelissä. Ajanvietteeksi tehty taide ei ole kiinnostavaa, mutta aina kun taideteoksessa näkyy, että tekijä on tehnyt teoksen kohdatakseen kaikkein vaikeimmat ja hälyttävimmät kysymykset, niin se on kiehtovaa.

Taiteen riippumattomuudesta

Tulisiko taiteen mielestäsi olla riippumatonta?

”Taiteen pitäisi olla kriittistä vapaa-ajattelua.”

– Kyllä. Taiteen pitäisi olla kriittistä vapaa-ajattelua. On tärkeää, että oikeuslaitos on riippumaton ja on tärkeää että filosofia ei nöyristele ja palvele vallanpitäjiä ja on tärkeää, että lääkäri kertoo potilaalle rehellisen diagnoosin, eikä sitä mitä potilas toivoo kuulevansa. Sama pätee taiteeseen. Sen pitäisi kommentoida maailman menoa, näyttää mitä tapahtuu todella, testata olemassa olevia arvoja ja käytäntöjä ja tarvittaessa ehdottaa tilalle uusia ja parempia. Sellainen rooli edellyttää riippumattomuutta. Täyteen riippumattomuuteen ei voi päästä, mutta silti se on tärkeä ihanne. Taide ei ole palveluammatti sanan kaupallisessa merkityksessä. Se tekee taiteesta parhaimmillaan erityislaatuista, jotain mihin muut tuotannon alat eivät juurikaan pysty, koska ne ovat niin palvelu- ja liikevoitto-orientoituneita.

Mäen mukaan taiteella on oma taiteenfilosofinen periaatteensa.

– Taide on oman tekemisensä palkkio ja tämä tekee taiteesta erityisen poikkeuksellisen tuotannonalan: se vapauttaa taiteen kysynnän ja tarjonnan laeista sekä markkinoiden armoilta.

– Riippumattomuus ei tässä tarkoita piittaamattomuutta, päin vastoin. Riippumattomuus tarkoittaa rehellisyyttä ja uskallusta ajatella vapaasti.

– Taiteilijan pitää rehellisesti miettiä, millainen maailma on, millainen se voisi olla ja millainen sen haluaisi olevan – ja omaa paikkaansa ja muiden ihmisten paikkaa näissä maailmoissa.

Sosiaaliturva taiteilijoiden tärkein ”apuraha”

Kulttuurimäärärahat ovat valtion budjetista hälyttävän pieni osa ja apurahoja myönnetään hyvin harvoille taiteilijoille. Olet todennut, että sosiaaliturva on Suomessa olennaisempi taiteen rahoitusmuoto kuin valtion ja kuntien kulttuurimäärärahat.

”Vauraitakin taiteilijoita on, mutta suurin osa taiteesta tehdään köyhyydessä.”

– Vauraitakin taiteilijoita on, mutta suurin osa taiteesta tehdään köyhyydessä. Niin kauan kun sosiaaliturva edes joten kuten toimii, niin ihminen voi Suomessa kuitenkin luottaa siihen, ettei kuole nälkään tai kylmään tai joudu orjatöihin, vaikka köyhä olisikin. Tämä on suuri vapauttaja, sillä sen ansiosta ihminen voi ruveta tekemään taideteoksia ja jakamaan työnsä tulokset muille ihmisille nimellisellä hinnalla tai vaikka ilmaiseksi - kuten monissa taidelajeissa tapana on. Siksi työttömyys- ja sosiaaliturvan purkaminen osuu erityisen kipeästi taiteilijoihin ja taiteeseen. Huonoimmillaan käy niin, että taiteilijan pitää salata taiteellinen työnsä viranomaisilta, koska viranomaiset vaativat häntä lopettamaan taiteen tekemisen, jotta hän "olisi työmarkkinoiden käytettävissä" ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen tai toimeentulotukeen. Se on irvokas vaatimus, jo senkin vuoksi, että moni näistä taiteilijoista kuitenkin omalla innollaan ja omalla kustannuksellaan tekee ne "sisällöt", joilla taidelaitokset ja kirjastot ja internet täytetään – ja joita ihmiset innolla käyttävät.

– Taiteen rahoitusta mietittäessä mennään usein pahasti pöpelikköön, kun ei ymmärretä sitä olennaista lähtökohtaa, että taiteilijat tekevät taidetta rakkaudesta omaan työhönsä ja ovat siksi valmiit jakamaan töidensä tulokset muiden kanssa vaikka ilmaiseksi. Ja että tämän vuoksi ns. markkinamekanismi ei taiteessa juurikaan ole voimassa. Taide ei niinkään ole bisnes vaan pääsääntöisesti paremminkin julkinen hyödyke, eli kaikkien käytettävissä kuin katuvalot tiellä ja marjat metsässä. Erityistä tässä julkisessa hyödykkeessä on mm. sen rahoituspohja. Katuvalot maksetaan verovaroilla, marjat kasvavat itsestään, mutta taide syntyy osittain verovaroin, osittain kaupallisesti ja osittain niin, että taiteilijat itse maksavat sen muilla töillään tai vaikkapa puolison rahoilla. Tässä valossa taiteeseen olisi parempi suhtautua kuin metsään. Jos metsää arvostaa, sitä haluaa vaalia ja suojella.

Oy Taiteilija Ab

Taiteilijoista pyritään Suomessa nykyisin koulimaan yrittäjiä: onko tämä mielestäsi hyvä vai huono asia?

– Se on huono asia. Se on taiteen hävittämistä, epäkaupallisen toiminnan vainoamista. Kun taide leviää pääosin ilmaiseksi, nimellisellä hinnalla tai polkuhinnalla, niin siinä ympäristössä on melkein mahdotonta lanseerata sellaista bisnesideaa, jossa taiteesta ruvettaisiin yhtäkkiä pyytämään "käypää hintaa". 

– On tietysti myös taidetta, jota oikeasti myydään – kuten leffat ja musatallenteet ja -striimit – mutta se bisnes on korporaatioiden hallitsema. Korporaatioille on ihan ok tai jopa hyvä, että taiteen yksikköhinnat on painettu niin alas, että vain miljoonalevikkiin yltävä taide on kaupallisesti kannattavaa. Melkein kaikkien taiteilijoiden kannalta se on kuitenkin huono asia. Ja huono se on yleisönkin kannalta, sillä se yksipuolistaa tarjontaa.

Taiteilijoiden toimeentuloa olisi kuitenkin mahdollista parantaa. Mäki korostaa tekijänoikeuskorvausten merkitystä ja roolia.

– Niitä tulisi maksaa käytöstä ja jakelusta. Tekijänoikeusjärjestelmä tulisi kehittää sellaiseksi, että myös pienimuotoinen levikki olisi taloudellisesti kannattavaa, eikä ainoastaan globaali miljoonalevikki. Miljoonalevikki ei tietenkään sinänsä ole huono asia, mutta siihen yleensä ylletään vain, jos sitä tavoitellaan kaiken muun kustannuksella. Silloin ei synny kriittistä taidetta vaan makeaa unilääkettä.

Kuvataide: ”rikkaiden lelu”

Mäki arvostaa teatterin ja kirjallisuuden demokraattisuutta.

– Pidän teatterin ja kirjallisuuden tietynlaisesta demokraattisuudesta esimerkiksi kuvataiteeseen verrattuna. Jokainen lukija ja teatterissa istuva on yhtä arvokas taiteilijalle myös taloudellisesti. Lukijoiden ja katsojien joukossa on rikkaita, mutta enemmän köyhiä. Kuvataiteessa on toisin. Gallerialle tavalliset kävijät ovat yhdentekeviä, kiinnostavia ovat vain rikkaat yksityiset keräilijät ja museoiden sisäänostajat. Onhan kuvataiteessa myös undergroundia, joka ei harrasta rikkaiden hännystelyä, mutta parrasvaloissa oleva kuvataide on suoraan tai välillisesti rikkaiden määräämää. Onneksi muissa taiteissa ei ole tällaista asetelmaa.

Mitä mieltä olet: pitäisikö Suomeen saada esimerkiksi kansalaispalkka lievittämään taiteilijoiden ja muiden pienituloisten taloudellista ahdinkoa?

”Vapaus ei johda laiskuuteen ja tylsistymiseen, vaan elämäniloon ja tekemisen intoon.”

– Kansalaispalkka on tärkeä päämäärä. Jälkikäteen ajateltuna on koko yhteiskunnan kannalta harmillista, että ajatus taiteilijapalkasta ei aikoinaan mennyt Suomessa läpi. Läpimeno olisi ollut hieno ennakkotapaus. Käytännössähän taiteilija-apurahat ovat taiteilijapalkkaa – minäkin olen suurimman osan urastani ollut valtion taiteilija-apurahalla (tai proffana). Olen saanut valtiolta tai säätiöiltä palkkaa siitä, että teen taidetta ja esitän sitä julkisesti. Kansalaispalkka on tietysti eri asia, koska sitä ei makseta työstä, vaan tunnustuksena siitä, että ihmiskunnan saavutukset ovat yhteisten ponnistusten tulosta, mutta samaa taiteilijapalkassa ja kansalaispalkassa silti on luottamus siihen, että vapaus ei johda laiskuuteen ja tylsistymiseen, vaan elämäniloon ja tekemisen intoon.

Taide kokonaisvaltaisena filosofiana ja politiikkana

Mitä on kriittinen taide?

– Loputonta epäilyä ja ennakkoluulottomuutta. Kriittisyys ei tarkoita marmatusta tai valituslaulua, vaan ennakkoluulottomuutta ja uskallusta epäillä rakkaimpiakin arvoja ja tottumuksia.

Mäen mukaan taiteen tehtävänä on olla filosofista, poliittista ja yhteiskuntakriittistä pohdiskelua.

– Kriittistä ajattelua on tietysti myös kovissa tieteissä ja humanistisissa tieteissä sekä arkisessa politiikassa ja puhtaassa filosofiassa. Arvoja ei kuitenkaan voi johtaa pelkistä faktoista. Arvot ovat ihmisen keksimiä, vaillinaisia ja väliaikaisia. Ei löydy mitään lopullista vastausta siihen, että miten pitää elää ja mitä on hyvä elämä. Ja juuri tämän vuoksi meidän pitää jaksaa loputtomasti testata, säätää ja haastaa kulloistakin arvojärjestelmää – jotta onnistuisimme tekemään elämästä vähän siedettävämpää tai jopa mahtavaa.

Arvojen luomiseen ja pohdiskeluun tarvitaan jotain muuta, eikä ainoastaan ”puhdasta järkeä”.

– Pelkän sanallisen pohdiskelun kautta maailmasta on vaikea saada kunnollista otetta. Ihminen on paljon laajempi ja ruumiillisempi kokonaisuus kuin mihin pelkästään sanojen avulla olisi mahdollista yltää. Taiteen paras puoli on sen kokonaisvaltaisuudessa. Taideteokseen voi heittää niin paljon suorasanaista järkeilyä kuin haluaa, mutta siinä on loputtomasti tilaa myös sellaiselle ainekselle, joka pakenee sanallistamista joko kokonaan tai osittain.

Mäen mukaan ’maailmankatsomus’ on käsite, johon tulee suhtautua vakavasti.

– Jos ajatellaan maailmankatsomusta, sen testaamista, rakentamista tai kehittämistä, niin yksi tapa suhtautua siihen, on ottaa kyseinen termi vakavasti. Silloin voimme ajatella, että meillä on kirjaimellisesti maailmankatsomus, eli jonkinlainen moniaistinen visio siitä, millainen maailma on, millainen se voisi olla ja millaiseksi haluaisimme sen tehdä.

Mäen mukaan tämä moniaistinen visio on maailmankatsomuksemme varsinainen, täyteläisin ja kokonaisvaltaisin muoto.

– Osa tästä on sanallistettavissa, mutta vain osa. Periaatteiden listaksi tiivistetty maailmankatsomus on kuin mustavalkoinen kopio värillisestä maalauksesta. Taide on laajempi ja kokonaisvaltaisempi metodi kuin puhdas filosofia. Joku saattaa esittää vastaväitteen ja sanoa että taide on filosofiaa epävarmempaa ja tulkinnanvaraisempaa, mutta itse en näe asiaa ongelmana: eihän filosofiakaan ole sitä parempaa mitä yksiselitteisempää se on. Myös filosofia on toimiala, jota voidaan käyttää miten tahansa: kaikki on viime kädessä kiinni siitä, miten esimerkiksi jotakin filosofista teoriaa halutaan käyttää tai tulkita.

”Jokainen taideteos on ennen kaikkea jonkin ihmiskäsityksen ja maailmankatsomuksen ruumiillistuma, kiteytymä.”

Miten taide on politiikkaa ja miten se on filosofiaa?

– Filosofia ja politiikka ovat jossain määrin eri asioita, mutta kuitenkin osa samaa jatkumoa. Politiikassa painopiste on enemmän oikeudenmukaisuuden miettimisessä ja toteuttamisessa, filosofiassa painopiste on enemmän hyvän elämän määrittelemisessä ja tavoittelussa. Filosofia on laajempi alue, politiikassa sen sijaan keskitytään lähinnä oikeudenmukaisuuden luomiseen ja jätetään koko muu elämä yksilön omalle vastuulle. Taide on maailmankatsomuksellista toimintaa, jossa nämä kaikki puolet ovat mukana. Jokainen taideteos on ennen kaikkea jonkin ihmiskäsityksen ja maailmankatsomuksen ruumiillistuma, kiteytymä. Taiteessakin mietitään mitä on hyvä elämä, minkä vuoksi kannattaa elää ja miten pitäisi elää, jotta elämä olisi muutakin kuin fyysistä hengissä pysymistä.

Äidin oma

Teemu Mäen tuore runokokoelma Äidin oma on kokoelma eeppisiä runoja.

– Monet eri taideprojektit viivästyttivät teoksen valmistumista. Päätin viime vuoden keväänä, että laitan työlistalla päällimmäiseksi tämän runokirjan kirjoittamisen valmiiksi.

Kokoelman nimikkorunossa ”Äidin oma”, käsitellään laajasti Mäen äidin syöpää.

– Tuo runo on laajuudeltaan lähes puolet kokoelmasta. Runon lähtökohtana ja materiaalina olivat äitini parantumaton syöpä, johon hän kuoli viime lokakuussa. Kirjoitin kyseistä runoa viettäessäni aikaa äitini kanssa maalla.

Kokoelma ei kuitenkaan ole henkilökohtainen tilitys.

– Siinä käsitellään äitiäni ja omaa äitisuhdettani, mutta enemminkin se toimi kuitenkin lähtökohtana eri asioiden pohtimiselle.

Miten syöpä tulisi kokoelmassasi ymmärtää?

”Mitä paremmin syöpä tai ihmislaji menestyy, sitä vähemmän elinaikaa sillä on jäljellä.”

– Äitini syövän lisäksi sillä on useita metaforisia merkityksiä. Esimerkiksi se, että syöpä konkretisoi kaikkia ihmisiä koskevan tosiasian: olemme kaikki matkalla kuolemaa kohti, mutta varmaa kuolinpäivää ei ole tiedossa. Syöpä ikään kuin sähköistää tämän tosiasian ja pakottaa tiedostamaan oman kuolevaisuutemme. Mukana on myös ajatus ihmislajista syöpänä. Vaikka se on klisee, niin se on samalla osuva metafora siitä, millä tavoin ihminen maapallon ekosysteemissä on jonkinlainen ihottuma tai syöpä.

Aivan kuten syöpä, myös ihminen pyrkii rajoja tunnustamatta kasvamaan rajattomasti.

– Mitä paremmin syöpä tai ihmislaji menestyy, sitä vähemmän elinaikaa sillä on jäljellä, sillä se ei osaa elää symbioosissa ympäristönsä kanssa. Tähän liittyen mainitsin runossani myös fantasian syövästä, joka kävisi elämänkoulua ja oppisi elämään jotain muuta elämää kuin syövän elämää.

Kokoelmassa on varsin pitkiä runoja.

– Joskus minua harmittaa se, että tulen niin harvoin kirjoittaneeksi lyhyitä, yhden sivun mittaisia runoja. Enimmäkseen olen kuitenkin tyytyväinen tähän eeppiseen tyyliin, jonka olen omaksunut. Pitkissä runoissa on tilaa luoda kokonainen maailma ja vatvoa maailmankuvaa monesta eri näkökulmasta. Pitkissä runoissa on myös enemmän tilaa ja mahdollisuutta ankkuroida runot ajankohtaisiin ja arkisiin ilmiöihin.

Mäki toteuttaa runojen kirjoittamiseen liittyen niin sanottua ”venyttelyn periaatetta”:

– Pyrin jokaisessa teoksessa venyttämään skaalan mahdollisimman laajaksi. Yritän tehdä teoksia, joissa olisi arkista, konkreettista, suorasukaisesti poliittista ja brutaalia matskua ja toisaalta yhtä lailla myös teoreettista, monitulkintaista ja ns. ajattomia kysymyksiä pohtivaa matskua. Jos tuloksissa on jotain runollista, niin se runollisuus on nimenomaan näiden toisistaan kaukana olevien sfäärien rinnakkaiselossa.

Uskaltakaa olla vapaita

Uutta kirjallista materiaalia on luvassa.

”Nauttikaa elämästä ja muistakaa, että olette vapaita.”

– Seuraavaksi haluan julkaista joko esseekokoelman tai uuden runokirjan.  Kummankin raakaversio on jo valmis. Tässä kuussa pitäisi kustantajan kanssa diilailla, että kumpi ensin. Samaan aikaan valmistelen seuraavaa teatteriohjaustani ja valokuvaan uusia teoksia ”Miten olla mies tai nainen?” valokuvasarjaan, jota olen tehnyt vuodesta 2003 lähtien.

Lopuksi Teemu Mäen terveiset lukijoille:

– Nauttikaa elämästä ja muistakaa, että olette vapaita. Kuoleminen on pakollista, kaikki muu on vapaaehtoista.