TA-ARVIO: Parempia ihmisiä

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 41 / 7.11.2008

"Me vain tottelimme käskyjä" on mantra, jota toisteltiin kaikkialla aina Nürnbergin oikeudenkäynneistä Vietnamin joukkomurhiin; se on ideologian tai jumalan nimeen silpovien ja tappavien teloittajien ja keskiaikaisten kiduttajien lempilaulu.

Yksi taho, jolta kyseistä lausahdusta ei odota kuulevansa, on seksuaalisesti poikkeavalta, uhriensa kanssa poseeraavalta sotilaalta. Abu Ghraib on poikkeus. Vaikka natsien SS-erikoisjoukot olivat tunnettuja omien sotarikostensa dokumentoinnista – ne esiintyivät avoimen tyytyväisinä kiduttaessaan uhrejaan kameran edessä – hyvin harvoin rikokset näyttivät tarkoituksellisesti kuvausta varten lavastetuilta.

Errol Morrisin dokumentista Standard Operating Procedure välittyy vahva vaikutelma, etteivät rikolliset ainoastaan pelanneet roolileikkejä kameralle, vaan että suurin motiivi teon takana oli saada se filmille.

o o o

Morris ei ole ehkä paljastanut mitään erityisiä USA:n Irakin valtauksen yhteydessä tapahtuneeseen vankien hyväksikäyttöön liittyviä uusia faktoja, mutta sen sijaan hän päästää katsojan kurkistamaan rikosten tekijöiden mieleen. Intiimien henkilökohtaisten haastattelujen ja dramaattisten uudelleenlavastusten avulla elokuva kertoo yksityiskohtaisesti hyväksikäytöistä, jotka vastasivat sarjamurhaajien ritualisoituja julmuuden "installaatio-taideteoksia".

Dokumentti näyttää yksinkertaisten, kameran kanssa huvittelevien sotilaiden sukupolven, jonka valokuvat muistuttavat Pasolinin elokuvan Salò - Sodoman 120 päivää tai Markiisi de Saden alistamiskohtauksia. Nämä sotilaat ovat varttuneet b-luokan elokuvien, pornon ja mauttomien kauhupätkien parissa. Sillä, että aikuisten muslimimiesten pakottaminen masturboimaan tai nousemaan alasti koirien tavoin toistensa päälle on barbaarinen teko, jonka tarkoituksena on vihollisen epäinhimillistäminen, ei ole juurikaan tekemistä rikoksen tekijöiden mielenlaadun kanssa. Se voi jollain tavoin selittää käskyjen antajien tarkoitusperiä, mutta se ei missään tapauksessa selitä komentojen toimeenpanijoiden silminnähtävää iloa heidän tehdessä työtä käskettyä.

o o o

Elokuva haastaa meidät katsomaan kyseisiä kammottavia tapahtumia ja keskittämään huomiomme enemmän siihen, mitä kuvien ulkopuolella todennäköisesti tapahtuu kuin kuvien välittämiin tilanteisiin.

"Valokuvat näyttävät vain sekunnin murto-osan", sanoo vanginvartija. "Kuvan raamien ulkopuolelle on mahdotonta nähdä."

Mitä tapahtuu raamien ulkopuolella, kun näemme Lynndie Englandin poseeraavan kuin vähä-älyinen domina kasa kidutettuja alastomia miehiä jalkojensa juuressa? Näemme kasvottoman miehen, johon tämä naissotilas on rakastunut – miehen, johon hän yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutuksen, kersantti Charles Granerin.

Kuten Lynndie asian ilmaisee: "En raahannut lattialla makaavaa miestä. Näet, että hihna oli löysä eikä hän (Charlie) olisi ikinä käskenyt minua seisomaan Gusin vieressä, jos kamera ei olisi ollut paikalla."

Gus Van Santin elokuvassa Hinnalla millä hyvänsä (1995, USA) päähenkilö toteaa: "Et ole Amerikassa kukaan, jos et ole TV:ssä. Mitä järkeä on tehdä jotain merkittävää, jos kukaan ei katso? Ja jos ihmiset katsovat, se tekee sinusta paremman ihmisen."

Ilmiselvästi näihin julmuuksiin syyllistyneet rikolliset ajattelivat pitkälti tällä tavoin. Luultavasti he jopa luulivat olevansa parempia ihmisiä.

RORY WINSTON

Käännös KATARINA ALANNE

TA * * * * 1/2