"Täytyy uskaltaa!"
Kansa muistaa näyttelijä Anneli Saulin parhaiten 1950-luvun Suomi-filmeistä sekä suosituista Hovimäki- ja Käenpesä-televisiosarjoista. Väliin mahtuu vuosia Saksassa ja neljännesvuosisadan ura Joensuun kaupunginteatterissa.
Nyt pitkän linjan kommunisti on ehdolla eduskuntaan SKP:n listoilla Helsingissä.
– Ensin vähän kauhistuin ajatusta, mutta toisaalta hirvittää tämä meno, ettei ole yhtään työväenpuoluetta, joka kantaisi huolta köyhien ja työttömien asioista.
Anneli Saulilla on vankka työläistausta. Hän liittyi lapsena pioneereihin heti sodan jälkeen, kun työväenliike sallittiin.
– Sitä tottui solidaarisuusajatteluun. Tuntuu, että nykyään ei tiedetä, mitä se tarkoittaa. Se on aika masentavaa.
Aktiivisesti päivänpolitiikkaa muun muassa Tiedonantajasta lukeva Sauli on huomannut, miten asiakysymykset peittyvät pinnallisuuden alle.
– Kai minäkin tunnettuna ihmisenä tulen esille yksilönä, mutta liikaa on sellaista popularismia, että kunhan vain saadan oma itsensä esiin. Tärkeää on se, minkälaisissa vaatteissa julkisuudessa kuljetaan ja kenen kanssa.
Takinkääntöä
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on moni entinen radikaali tullut katumapäälle. Takavuosien kommunistimenneisyys kielletään tai sitä pitää ainakin hävetä.
Nykyään kommunismin demonisointi on muotia. Saulia ihmetyttää, miten älykkäätkin ihmiset ovat lähteneet mukaan oikeiston laulukuoroon vaatimaan entisten tovereiden päitä vadille.
Aatteellisia takinkääntäjiä löytyy niin kulttuuripiireistä kuin politiikasta. Anneli Sauli itse muistelee, että hän on kerran kääntänyt takkinsa.
– Sodan jälkeen sain enoltani mokkakankaisen takin, joka oli kuitenkin niin kulunut, että ratkoin ja käänsin sen toisin päin, hän nauraa. Aatteellisia syitä takinkäännölle sen sijaan ei ole ollut – eikä tule.
Anneli Sauli pohtii, miten maailma on 1990-luvun alun, laman ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muuttunut.
– Kyllä sitä toivoi, että ainakin työllisyys paranisi. Sen sijaan kurjuuden ja erityisesti köyhien lasten määrä on vain kasvanut.
Ahneus ja köyhyys
Pohjois-Karjalan vuosina Anneli Sauli näki, miten työttömyys voi ajaa kunnollisia duunareita alkoholismiin ja äärimmäisiin ratkaisuihin. Siinä tilanteessa ei hyvinvointivaltion tulevaisuudenkuva naurata.
Nyt päättäjät ohittavat koko turvattomuuden olankohautuksella.
– Poliitikot huutavat jatkuvaa kasvua. Köyhillä sen sijaan kasvaa vain nälkä ja köyhyys, toteaa Anneli Sauli. Leipäjonot Hakaniemen torilla eivät ole lyhtentyneet.
Eläkeläisten toimeentulo huolestuttaa. Teatterin pienellä työeläkkeellä ei juhlita, ja eläkkeiden verotus on kovaa.
– Miksi pääomaa ei veroteta, vaikka voitot nousevat koko ajan? kummastelee Sauli.
SKP:n perusturva-aloitteen 800 euroa on hänen mukaansa toimeentulon vähimmäismäärä. Pakottaminen elämään pienemmällä summalla on rikollista.
– Syksyllä tehty viiden euron korotus kansaneläkkeisiin oli suorastaan häpeällistä. Samalla kansanedustajien palkkoja aina vain nostetaan, sanoo Sauli tuohtuneena.
– Olisikin mielenkiintoinen kokeilu, jos kansanedustajat laitettaisiin elämään minimipalkalla muutamaksi vuodeksi. Sitten katsottaisiin, kuinka moni haluaa jatkaa.
Rohkeutta
Näyttelijänä Anneli Saulin sydäntä lähellä on tietysti myös teatteritaiteen tila. Suomessa on hänen mukaansa suuri määrä korkeatasoisia pienteatteriryhmiä, jotka eivät tällä hetkellä saa valtiontukea.
Hän haluaa muistuttaa, miten teatterin kautta voi nostaa esiin pienen ihmisen asioita ja sillä tavalla auttaa ihmistä tässä ahdingon ja näköalattomuuden maailmassa.
Anneli Sauli miettii, miten Suomen kansa on nöyrää eikä valita, ei ainakaan kovaan ääneen. Siksi hän onkin iloinen siitä, että SKP:ssa on mukana paljon nuoria, joista monet ovat myös ehdolla eduskuntaan.
– Osoittaa suurta rohkeutta ja edistyksellisyyttä, että nuoret uskaltavat lähtevät mukaan, toteaa näyttelijä, jolla on omakohtaista kokemusta siitä, ettei kommunistina toimiminen aina ole ruusuilla tanssimista.
"Haluan puhua kommunistisen ideologian puolesta niin kauan kuin elän. Se on kuitenkin paremman maailman kuva, ainoa ideologia, joka tarjoaa edes mahdollisuuden onnellisempaan yhteiskuntaan, jossa kannetaan vastuuta ihmisistä eikä tähdätä vain yksilön hyvinvointiin."
MARKO KORVELA
Lainaukset ovat Anneli Saulin yhdessä Tuula-Liina Variksen kanssa tekemästä elämäkerrasta Elämäni on minun (WSOY 1993).