Suomi kärsii natsismin traumasta
Miksi kirjailija Henrik Arnstad, ilmaistuaan tuoreessa kirjassaan Spelaren Christian Günther laajalti tunnetun totuuden Suomen ja Saksan liittolaisuudesta toisen maailmansodan aikana, on joutunut vahvan vihareaktion kohteeksi suomalaisten historiantutkijoiden ja viranomaisten taholta?
Hävyttömin hyökkäys tuli Suomen ulkoministeriön korkeimmalta virkamieheltä Pertti Torstilalta, joka väitti Suomen käyneen omaa sotaansa demokratian puolustamiseksi erillään Saksasta, ja että Arnstadin kirja oli "surullinen todiste historiallisen perspektiivin puuttumisesta."
Itse asiassa Ruotsissa alkanut keskustelu pelotti Suomen johtoa. Ulkoministeri Erkki Tuomioja keksi hätävalheen: "Torstila ei ollut puhunut virkamiehenä." Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Suomen ulkoministeriön korkea virkamies oli jäänyt kiinni valheesta, jota voidaan verrata brittiläisen professorin David Irvingin yritykseen kieltää juutalaisten kansanmurha.
Nyt suomalaisilla "ammattihistorioitsijoilla" on strategiana ylenkatsoa Anrnstadia ja pitää häntä amatöörinä. Ruotsalainen sananvapaus on suomalaisista kovin pelottavaa.
Kuin "jatkosotaa" sotasyyllisyyskeskustelulle
Kamppailu Arnstadin ja suomalaisten välillä on kuin "jatkosotaa" sille keskustelulle, joka sai alkunsa yli 60-vuotta sitten sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Helsingin Säätytalolla. Pääsyytetty, Suomen entinen presidentti Risto Ryti väitti, että Suomi oli ainoastaan taistellut itsenäisyytensä puolesta ja että Suomi joutui pakosta Saksan kanssa samalle puolelle. Sittemmin nämä väitteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Säätytalon seinien ulkopuolella.
Käytännöllisesti katsoen koko Suomen historiankirjoitus on jatkumoa Rydin puolustuspuheelle riippumatta siitä, että Ryti ja seitsemän muuta Suomen johtajaa tuomittiin vankeuteen sotarikollisina.
Valtiosihteeri Torstila ei ollut ensimmäinen joka valehteli. Keväällä 2005 presidentti Tarja Halonen väitti Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa, että Suomi oli käynyt omaa sotaansa demokratian puolesta. Pian reagoi Venäjän ulkoministeriö, joka muistutti, että vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksessa Suomen todettiin liittoutuneen Hitlerin kanssa.
Mutta vuotta aiemmin, keväällä 2004, kun ne venäläiset jotka olivat kärsineet suomalaisilla keskitysleireillä Petroskoissa, olivat hakeneet korvausta Haloselta, oli tämä sanonut että korvaukset olivat tarpeettomia, vedoten Pariisin rauhansopimukseen. Toisin sanoen: erään kerran Halonen unohtaa Pariisin rauhansopimuksen, ja toisen kerran hän perustelee Suomen harjoittamaa politiikkaa vetoamalla siihen.
Suomen ja Saksan liittosuhde
Ongelma on siinä, että kukaan ei ole ollut halukas kuvaamaan yksityiskohtaisesti Saksan ja Suomen liittosuhdetta, joka perustui vuoden 1918 Suomen sisällissotaan, siihen jonka Mannerheim voitti Saksan avulla.
Mannerheim matkusti paljon 1930-luvulla ja esiintyi jo tuolloin henkilönä, joka "pelasti" Euroopan kommunismilta. Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring ja Mannerheim olivat läheisiä ystäviä, ei vähiten siksi että heillä oli yhteisiä tuttuja Ruotsissa.
Göring houkutteli suomalaiset talvisodan nopeaan rauhaan helmikuussa 1940, lupaamalla kaiken takaisin "korkojen kanssa" kun uusi sota syttyisi. Suomalainen historiankirjoitus kutsuu aikaa sotien välissä "välirauhaksi". Kenraali Paavo Talvela, Mannerheimin salainen lähettiläs Saksassa, sanoi jo joulukuussa Göringille: "Saksalla konfliktissa Venäjän kanssa voi tuskin olla luonnollisempaa liittolaista kuin Suomi."
Jo ennen sotaa Suomen ulkoministeriö värväsi tuhansia suomalaisia natsien pahamaineisiin SS-joukkoihin. Suomalaisten SS-miesten komentaja Hans Collani sanoi Hitlerille: "Siellä missä suomalaiset seisovat, ovat parhaat miehenne."
Nykyinen SS-veteraanien puheenjohtaja Suomessa, Kari Ruutu, on julkisesti sanonut, että Hitlerin joukot "pelastivat Euroopan läntisen puolen aasialaisten bolshevikkien ylivallalta". Ruudun mukaan "tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa".
Suomen ja Saksan operatiiviset suunnitelmat, joiden päätarkoitus oli tuhota Leningrad, olivat valmiina keväällä 1941. Suomeen oli perustettu kymmeniä saksalaisia lentotukikohtia, rannikko oli täynnä saksalaisia sotalaivoja ja satojatuhansia saksalaisia sotilaita oli siirretty Lappiin. Jo ennen sodan alkua saksalaiset lentokoneet ja laivasto hyökkäsivät Suomen alueelta Leningradiin.
Päivää ennen sodan syttymistä Berliinissä pidetyillä juhlapäivällisillä suurlähettiläs T.M. Kivimäelle toivotettiin "onnea Suur-Suomelle jonka pääkaupunki on Pietari". Kun Kivimäki muutamia päiviä myöhemmin luovutti Göringille kunniamerkin, sanoi tämä: "Suomi voi ottaa mitä haluaa, myös Pietarin, joka on kuitenkin parasta hävittää samoin kuin Moskova."
Suomi myönsi satoja korkeita kunniamerkkejä Saksan johdolle ja sotilaille. Göring sai kaikkein korkeimman kunniamerkin, Suomen Valkoisen Ruusun suurristin jopa kahteen kertaan, ensi kerran jo 1935. Samalla suurristillä palkittiin myös natsi-ideologi Alfred Rosenberg (eestiläissyntyinen, suom. huom.), Joachim von Ribbentrop ja moni saksalaiskenraali kuten Erfurth, Seidel, Falkenhorst, Dietl, von Rabenau ja niin edelleen....
JOHAN BÄCKMAN
Suomennos: Arto Tuominen
Kirjoittaja on suomalainen valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistosta ja Venäjän tutkija, joka on erikoistunut turvallisuuskysymyksiin ja sotahistoriaan. Hän on kirjoittanut useita kirjoja Venäjästä ja Suomen ja Venäjän suhteista. Tämä artikkeli perustuu niin Suomen ulkoministeriön arkistossa kuin Sota-arkistossakin säilytettävään materiaaliin, sekä kirjallisuuteen. Artikkeli pohjautuu Bäckmanin tekeillä olevaan kirjaan nimeltä Suomalainen valhe (Finnarnas trauma från nazismen).