"Suomella ei ole varaa yhdenkään lapsen syrjäyttämiseen"
Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes julkisti viime viikolla Suomalaisten hyvinvointi 2008 -raportin, jossa koottiin yhteen laajoilla kyselyillä pari vuotta sitten kerätyn aineiston antia. Tutkimuksen mukaan suomalaisen hyvinvoinnin kakku kasvaa, mutta se jakaantuu entistä epätasa-arvoisemmin. Kovatuloisin kymmenys kasvattaa etumatkaansa. Hankalimmassa asemassa ovat pelkän perusturvan varassa elävät, kuten pitkäaikaistyöttömät, kansaneläkettä saavat eläkeläiset sekä pitkäaikaisesti toimeentulotuen piiriin päätyneet.
Pikkulapsiperheet ovat usein riippuvaisia tulonsiirroista ja kuuluvat muita useammin pienituloisiin. Stakesin tutkija Minna Salmi, valtiotieteen tohtori ja Lapsuus ja perhe -ryhmän projektipäällikkö, kertoo, että Suomessa lapsista noin 12 prosenttia, jopa 128 000, elää köyhäksi määrittyvissä perheissä.
Stakesin tutkimukset osoittavat, että tulonsiirtojen, kuten työttömyysturvan, lapsilisien ja kotihoidon tuen taso on jäänyt jälkeen ansiotulojen kehityksestä. Mikäli vanhemmilla on vain vaatimaton koulutustaso, voi toimeentulo jäädä niukaksi vaikka työtuloja olisikin. Työllisten määrä alkoi hitaasti kasvaa vuonna 2004, mutta Minna Salmi kertoo, että palkkapussi voi silti jäädä pieneksi etenkin naisvaltaisilla aloilla.
– Työllistymisellä on kaikesta huolimatta merkittävä toimeentuloa parantava vaikutus. Toivoa sopii, että työllisyyden kehitys olisi kestävällä pohjalla, sanoo Salmi.
Säästöt tulevat kalliiksi
Tuloerojen kasvu ei kaikkien mielestä ole huono asia, mikäli kaikkein heikoimmistakin pidetään edes jollain tavalla huolta. Tuloerojen kasvu vaikuttaa kuitenkin mahdollisuuksien tasa-arvoon: kun suurituloisimmat kasvattavat etumatkaansa, on pienempituloisilla aina entistä työläämpää yrittää kuroa tuloerokuilua umpeen.
Huono-osaisuudella on myös taipumus periytyä. Minna Salmi muistuttaa, että pitkäaikaisesti pienituloinen perhe ei voi tarjota lapsille yhtä hyviä lähtökohtia kuin paremmin toimeen tuleva.
Erityisen silmiinpistävää on, miten tuloerojen kasvun on annettu tapahtua samalla kun Suomella menee taloudellisesti hyvin. Salmi huomauttaa, että hallituspoliittinen linja on jatkunut tältä osin samana laman jälkeen niin Paavo Lipposen (sd.) kuin Matti Vanhasen (kesk.) pääministerikausilla.
Julkisen sektorin säästöpolitiikka on hyvin lyhytjänteistä ja luonut Salmen mukaan yhdessä työttömyyden ja pätkätöiden lisääntymisen kanssa vaikean noidankehän.
– Lama-aikana tehdyt leikkaukset päivähoidossa ja koulussa sekä perhe- ja neuvolapalveluissa tekevät sosiaalisten ongelmien varhaisen havaitsemisen ja niihin puuttumisen entistä vaikeammaksi, kertoo Salmi. Noidankehä johtaakin ongelmien asteittaiseen pahenemiseen.
Talouslaman jälkeen ei noidankehää aiheuttavia puitteita purettu eikä rahoitusta lisätty, vaikka siihen olisi ollut varaa. Tukiverkkojen karsiminen näkyy nyt esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmina ja huostaanottojen lisääntymisenä.
– Säästöjen vuoksi lopputuloksena on kalliiden erityispalveluiden tarve kasvanut, kuvaa Salmi paradoksaalista tilannetta.
Ei oikeutta ilman kamppailua
Minna Salmi on yhdessä Johanna Lammi-Taskulan kanssa tutkinut myös, miten työelämä vaikuttaa vanhempien jaksamiseen. Tutkimusten mukaan työ haittaa perhe-elämää enemmän kuin perhe työtä. Työelämän vaatimukset ovat tänä päivänä entistä moniulotteisempia ja vanhempien työtaakka on kasvanut. Salmen mukaan piirteitä syventää yhteiskuntapoliittinen kehitys, joka on lisännyt markkinalogiikan käyttöä sekä tuottavuuden ja kilpailun vaatimuksia kaikilla yhteiskunnan sektoreilla.
Silti yli puolet vanhemmista kertoo pystyvänsä jättämään työasiat työpaikalle. Pienten lasten kanssa vanhempien läsnäolovaatimus on suurempi, mikä pakottaa lähtemään työpaikalta ajoissa. Määräaikaisissa työsuhteissa tämä voi kuitenkin aiheuttaa suoriutumispaineita: pienten lasten vanhempi voi pelätä, jatkuuko työura enää sen jälkeen, mikäli hänet leimataan perhetilanteen vaatimusten takia hankalaksi työntekijäksi.
Perheen ja työn yhteensovittaminen on Suomessa hankalampaa kuin monasti luullaan. Minna Salmi toteaa, ettei ole syytä ylpeillä tilanteesta, jossa perusturvaa on tältä osin hiljalleen romutettu ja Suomi pudonnut Euroopan unionin kärkimaiden joukosta.
– Esimerkiksi subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut voimassa vasta vuodesta 1996 lähtien, ja koko sen olemassaoloajan on siitä käyty kovaa poliittista vääntöä, huomauttaa Salmi.
Viimeisin näytös kamppailussa nähtiin viime vuonna, kun porvarihallitus ajoi päivähoidon nollamaksuluokan poistoa. Kansalaisten vastarinta synnytti poliittista painetta, ja poistosuunnitelmista luovuttiin.
Salmi kertookin, miten kansalaisten oma toiminta on ollut ensiarvoisen tärkeää myös aikaisempina vuosina. Hänellä on edelleen tallella mielenosoituskyltti vuodelta 1994. Muun muassa silloin YK:n julistamana perheen vuotena nähtiin Suomessakin suuria äitien joukkoliikkeitä, jotka vaativat päivähoito-oikeuden toimeenpanoa kansalaistoiminnan avulla.
Päättäjät eivät välitä
On olemassa suuri määrä alan ammattilaisten ja tutkijoiden tuottamaa tietoa lasten hyvinvoinnista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Tätä tietoa eivät poliittiset päättäjät huomioi juuri ollenkaan tehdessään perheiden ja lasten arkeen vaikuttavia, kauaskantoisiakin ratkaisuja. Tätä ristiriitaa Minna Salmi kutsuu rakenteelliseksi välinpitämättömyydeksi.
Viime vuosina on perustettu muun muassa lapsiasiavaltuutetun virka ja tehty erilaisia poliittisia ohjelmia, mutta lapset ja perheet eivät edelleenkään ole poliittisen agendan yläpäässä. Perheiden arjen mikrotaso ja kansantaloudellinen makrotaso tuntuvat olevan toivottoman kaukana toisistaan.
– Päättäjät tuntuvat ajattelevan, että lapsuus on ohimenevää. Sillä on kuitenkin suuri merkitys elämän edellytysten luomisen kannalta, sanoo Salmi.
Nykyään puhutaan paljon siitä, miten vanhemmuus on kriisissä. "Ennen kaikki oli paremmin" -puheessa ei useinkaan muisteta, että ei se lapsuus ollut herkkua aikaisemminkaan.
– Lasten asema on parantunut reippaasti 1970-luvulta lähtien, muistuttaa Salmi.
Kuria kaipaavat eivät ymmärrä, ettei kasvatus enää nykypäivänä voi perustua autoritaariseen komentoon ja pakkoon. Kasvatuksessa korostetaankin entistä keskustelevampaa otetta.
Vanhemmuuden sijasta kriisissä tuntuukin olevan yhteiskunnallinen vastuunjako. Puheenvuoroissa korostuu usein vanhempien vastuu, vaikka Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puitteissa pitäisi keskustella myös kollektiivisesta vastuusta.
Kunta ei ole liikeyritys
Huoli väestön ikääntymisen myötä heikentyvästä huoltosuhteesta ei Minna Salmen mielestä tunnu kantavan lasten ja perheiden tulevaisuuteen asti.
– Suomella ei ole varaa yhdenkään lapsen syrjäyttämiseen, toteaa Salmi. Toisaalta myös nuorten epätyypillisistä työsuhteista tai työttömyydestä johtuvat toimeentulo-ongelmat lykkäävät perheiden perustamista ja lasten hankintaa.
Monessa kunnassa on purettu niitä melkoisen yksinkertaisia rakenteita, joilla voidaan tukea lasten ja nuorten parempia kasvamisen mahdollisuuksia. Salmi mainitsee esimerkiksi terveydenhoitajan ja muun koulun henkilökunnan, joka aiemmin oli päivittäin paikalla olevaa, kaikille tuttua joukkoa. Myös koululuokkien koot ja kurssimaisuus vaikeuttavat opettajien mahdollisuutta tuntea oppilaansa.
Nyt valtionosuusjärjestelmän muutosten kautta kunnat on pakotettu säästökuurille, alibudjetoimaan ja keskittämään toimintojaan suurempiin yksiköihin. Kunnilla on myös valta ohjata valtionosuuksia haluamilleen sektoreille, eivätkä lasten tai lapsiperheiden edut ole aina kuntatason päättäjillä päällimmäisinä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on liiketalouden logiikka tunkeutunut myös kuntatasolle.
– Ihmisistä on tullut kansalaisten sijasta asiakkaita, mikä luo harhavaikutelman rationaaleista taloudellisista toimijoista. Ei kuntia tai valtiota ole tarkoitettu liikeyrityksiksi, pohtii Minna Salmi.
MARKO KORVELA