Suomalaisuuden juurilla

12.04.2013 - 09:48
(updated: 16.10.2015 - 10:39)
Anna-Leena Siikala / Jakke Nikkarinen / STT Info kuva |

Aloitin kansanperinteentutkimuksen eli folkloristiikan opinnot Turun yliopistossa syksyllä 1998. Syksyn opinto-ohjelmaan oli merkitty vierailuluento Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Anna-Leena Siikalalta.

Tämä herätti meissä opiskelijanoviiseissa intoa; Siikala nimittäin on kaikkien tuntema, tunnustettu tieteentekijä, maailman johtavia perinteenkerronnan, suomalais-ugrilaisten kansojen uskontojen ja erityisesti shamanismin tutkijoita.

Vanhemmat opiskelijat sen sijaan hymähtelivät. Kuulemma Siikala oli joka vuosi tulossa luennoimaan, mutta joka vuosi oli luento myös peruttu. Sen verran kiireinen ja joka puolella haluttu tutkija oli kyseessä.

Jälkeenpäin ajateltuna Siikalan luistaminen luennoitsijan pestistä ei harmita ollenkaan. On ehkä parempi, että Siikalaa kiinnostivat Turun yliopiston luentosalia enemmän Siperian taigalla asuvien heimojen luona vierailu ja kansainväliset tutkija-areenat – sen verran vakuuttavaa jälkeä ovat hänen kirjalliset tuotoksensa.

Nyt jo eläköitynyt emerita-professori julkaisi viime vuonna yli 500-sivuisen teoksen Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantama kirja tekee synteesiä Siikalan eräästä keskeisimmistä tutkimuskohteista: suomalaisten ja sukukansojemme myyttisistä runoista, niiden maailmankuvasta, uskomuksista, henkilögalleriasta ja myös siitä laajemmasta kulttuurikontekstista, josta myyttirunot kumpuavat. Kirja rakentuu Siikalan aikaisempien tutkimusten lisäksi mittavalle aineistolle, josta valtaosan muodostaa Suomen kansan vanhat runot – noin sadan tuhannen kalevalaisen runon 34-osainen kokoelma.

Mitä mytologia on?

Myyttien ja mytologian tutkimuksella on ollut folkloristiikassa vankka asema jo alusta asti. Mutta mitä mytologialla oikein tarkoitetaan?

Myytin määritelmiä on vuosikymmenten kuluessa ollut useita. Siikala toteaa, että eräs määrittelyn ongelma on myyttikertomusten monitulkintaisuus ja niiden suhteet muihin perinteen ja kulttuurin ilmiöihin.

Siikalan mukaan mytologia kertoo, miten maailman järjestys sai alkunsa ja minkälaiset voimat ovat sen takana. Mytologia ei kuitenkaan sisällä kokonaisvaltaista uskonnollista filosofiaa tai normatiivista dogmijärjestelmää. Myytit käsittelevät olemassaolon ongelmia ja sen takaamisen edellytyksiä, mutta eivät tarjoa välttämättä selityksiä. Niissä hylätään arkilogiikka ja otetaan käyttöön vertauskuvallinen kieli.

Myytit ikään kuin pyrkivät ratkaisemaan ja nivomaan synteesiksi läsnä olevan ja ikuisen, tämän- ja tuonpuoleisen maailman dialektisia ristiriitoja. Niissä pääsee valloilleen ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin sanoin ”villi ajattelu” (bricolage).

Villi ajattelu ei ole holtitonta. Termi tarkoittaa tapaa, jolla ihmiset ovat omista lähtökohdistaan ja omalla sen hetkisellä tietämyksellään kykeneviä muodostamaan monimutkaisiakin ajattelumalleja ja teoreettisia rakennelmia.

Mytologia koostuu siten ennen tiedeinstituution ja tieteellisten menetelmien kehittymistä eläneiden ihmisten logiikalla muodostetuista käsityksistä maailman ja sen keskeisten elementtien synnystä. Samaan kastiin kuuluvat niin raamatun luomiskertomus kuin itämerensuomalaisessa mytologiassa toistuvat teemat maailman syntymisestä linnunmunasta.

Kansallinen projekti

Siikala luo kirjassaan katsauksen suomalaiseen mytologiantutkimuksen historiaan. Perinteet ulottuvat aina Christfrid Gananderiin asti, jonka vuonna 1789 ilmestynyt Mythologia Fennica on alan kiistaton klassikko.

Suurelle yleisölle itämerensuomalaisten kansojen myytit tulivat tutuksi Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan myötä. Siikala toteaa, että Kalevala on enemmän kaunokirjallinen teos, Lönnrotin kirjoittama kirja, kuin kansanperinteen kuvaus saati lähdeteokseksi kelpaava aineisto. Kalevalassa toki on paljon autenttista sisältöä ja myös myytillisiä aiheita.

Siikala huomauttaa, että itämerensuomalaista kansanperinnettä on aina tutkittu ja tutkitaan edelleenkin suhteutettuna omaan aikaansa ja siinä vallitseviin yhteiskunnallis-poliittisiin virtauksiin ja myös tiedemaailman trendeihin. Kansanrunoudella oli suuri merkitys, kun Suomeen rakennettiin omaa kulttuurista identiteettiä ja kansallisvaltiota. On tietysti jollakin tavalla ironista, että suomalaista kulttuuri-identiteettiä muodostivat lähinnä ruotsinkieliset tutkijat Venäjän vallan alaisessa Suomessa. Kaiken lisäksi etenkin vielä 1800-luvulla monet suomalaista kansanrunoutta koskevat akateemiset tutkimukset kirjoitettiin saksan kielellä.

Suomessakin kansallisia symboleja rakennettiin suomalaiseksi mielletyn mytologian ja mystiikan ympärille. Kalevalaiset teemat Väinämöisineen ja sampoineen valjastettiin käyttövoimaksi niin kirjallisuudessa, kuvataiteessa kuin musiikissa. Kansallinen projekti näkyi myös kansanrunoudentutkimuksen arvostuksessa ja rahoituksessa.

Maailman synty

Siikala esittelee kirjassaan järjestyksessä itämerensuomalaisen mytologian maailman syntyä ja kosmoksen rakennetta käsitteleviä myyttejä sekä erilaisten jumalten ja sankarien vaiheita. Kalevalasta tutun linnunmuna-alkumyytin lisäksi on kerrottu myös niin sanottua sukeltajamyyttiä, missä maa luodaan meren pohjasta tuodusta mudasta. Molemmat myyttiaiheet löytyvät laajasti tarinaperinteistä ympäri maailmaa.

Kalevalassa esiintyvä rikkauksia takova sampo on kiehtonut kansanperinteen tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Siikala tukee tulkintaa, jonka mukaan myyttirunojen sampo viittaisi taivaan keskukseen kuviteltuun patsaaseen, ’sammakseen’ tai ’pohjannaulaan’, joka linkitti pohjoisen taivaan tärkeimmän maamerkin, Pohjantähden, ja maanpinnan.

Tunnetuimpia jumalia ja kulttuuriheeroksia ovat jo mainittu Väinämöinen, ”tietäjä iänikuinen”, sekä Ilmarinen, sään ja tuulen jumala. Myös Ukko, taivaan hallitsija, on keskeinen myyttinen toimija.

Itämerensuomalaisen mytologian vanhimpiin kerrostumiin sisältyy vahva shamanistinen ajattelu. Ihmisellä on sekä elintoiminnot varmistava henki että persoonallinen sielu, ’itse’. Yhteisön linkki henkimaailmaan on shamaani, tietäjä, jonka sielu ylittää riskialttiit maan ja taivaan rajat etsiessään parannuskeinoja tauteihin tai lepytellessään elintärkeiden pyyntieläinten haltijoita. Tämä itämerensuomalaisten ja Siperian kansojen jakama perinne jatkuu elävänä Venäjän alkuperäiskansojen keskuudessa tänäkin päivänä.

Elinkeinot on turvattava

Elinkeinojen turvaamiseen liittyvä myytistö on marxilaisesta näkökulmasta erittäin mielenkiintoista. Marxilaisittain voidaan todeta, että yhteisössä vallitseva tuotantotapa, se pohja, miltä yhteisö hankkii elämisen edellytykset, vaikuttaa vahvasti siihen, millainen on yhteisön päällystaso, vallitseva ajattelu, ideologia, kulttuuri ja uskomukset.

Itämerensuomalaisessa mytologiassa ja sen kehityksessä tämä periaate näkyy hyvin. Pyyntikulttuurille on ominaista, että uskonnon keskiössä ovat tärkeiden riistalajien haltijat, kuten metsän isäntä Tapio tai merenelävien herra Ahti.

Kun siirrytään kaskiviljelyyn, kuvaan astuu tuli ja tulenkäytön hallitseminen. Keskeinen aihe myyteissä on tulen synty. Taustalla on ajatus, että kun ilmiön tai asian synty tiedetään mahdollisimman tarkasti, voidaan myös itse ilmiötä tai asiaa hallita loitsimalla. Samantapaisia syntyjä ja loitsuja on kehittynyt muiden kulttuurisesti merkittävien asioiden kuten raudan ympärille.

Viljelyelinkeinon myötä myös sää ja vuodenkierto sekä niihin vaikuttavat voimat saavat keskeisemmän osan mytologiassa. Auringon, sateen ja tuulen jumaluudet sekä sato-onni ovat maanviljelyksestä riippuvan yhteisön uskonnollisessa elämässä tärkeässä roolissa.

Nelipolvinen trokee

Itämerensuomalaisten kielten melko ainutlaatuinen erikoisuus on moneen taipuva ja liki kaikessa runoudessa käytetty nelipolvisen trokeen mitta, niin sanottu kalevalamitta. Sitä on Itämeren alueella esiintynyt jo noin 600 eaa., ja sitä käyttivät vepsäläisiä lukuun ottamatta kaikki itämerensuomalaiset.

Tuttu ”Va-ka van-ha Väi-nä-möi-nen, tie-tä- i-än i-kui-nen” –värssy esittelee jo nelipolvisen trokeen keskeisiä elementtejä: paino neljällä tavulla, allitteraatio eli alkusointu sekä saman asian kertaaminen.

Ennen kirjoitustaitoa trokeemitta toimi kertomusten muistamisen apuvälineenä. Tiettyjen kerronnan säännönmukaisuuksien avulla taitava ja perinteen tunteva runonlaulaja pystyi sepittämään pitkiäkin tarinoita myyttisistä aiheista.

Koska kirjoitettuja versioita ei ollut, kertomukset vaihtelivat luonnollisesti kertojan ja ajankohdan mukaan, ja tuo vaihtelu on itsessään ollut eräs keskeinen kansanrunoudentutkimuksen tutkimusaihe. Siten ei voi sanoa, että joku versio esimerkiksi maailman syntyä käsittelevistä myyteistä olisi oikeampi kuin joku toinen.

Myyteissä on eri-ikäisiä aineksia ja paljon muualta kulkeutunutta ainesta. Vahva vaikuttaja on ollut kristinusko, jonka jälkiä muun muassa Kalevalan isä Elias Lönnrot yritti vaivihkaa ”siivota” keräämästään kansanperinteestä; Lönnrotin mielestä kristilliset vaikutteet pilasivat ”aitoa” suomalaista kansanperinnettä.

Monikulttuurinen suomalaisuus

Itämerensuomalaisten mytologiaa voi myös pitää kannanottona viime aikoina virinneeseen etnonationalistiseen keskusteluun suomalaisesta kulttuurista ja sen suhteesta muihin kulttuureihin.

Siikalan teoksesta käy selvästi ilmi, että mikään kulttuuri ei synny eikä kehity tyhjiössä. Itämerensuomalaiseen kulttuuriin on saatu vaikutteita jo tuhansien vuosien ajan aina indoeurooppalaisilta ja uralilaisilta kansoilta sekä läntisistä ja itäisistä kristillisistä virtauksista. Ei voida sanoa, että olisi olemassa joku suomalaisen kulttuurin ”ydin”, jota tulisi ehdoin tahdoin suojella vierailta vaikutteilta. Tällainen ajattelutapa on historiassa vieras ja myöhäissyntyinen ja liittyy nationalistiseen ideologiaan, millä on omat poliittiset tavoitteensa.

Meidän suomalainen kulttuurimme on osa pitkää ja värikästä perinnettä, jota ovat rikastuttaneet muualta peräisin olevat niin kulttuuriset kuin geneettiset ainekset. Siikala nostaa kirjassaan esille myös tuoretta tutkimusta Suomessa asuvien ihmisten alkuperästä ja taustoista. Kielisukulaisuus ei aina merkitse verisukulaisuutta. Toisaalta kulttuurivaikutteita ja uutta teknologiaa on otettu käyttöön yli kielimuurien jo tuhansien vuosien ajan.

Siikalan teos on kattava esitys monikulttuurisen suomalaisuuden juurista, jotka ulottuvat paitsi syvälle myös maantieteellisesti laajalle alueelle. Se on todellinen tietopaketti kaikille, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisesta kansanperinteestä, kansallisen identiteettimme rakentamisen historiasta sekä kalevalamittaisen runouden teemoista ja hahmoista. Kansanrunoudentutkimuksen lisäksi kirjassa sivutaan muun muassa tieteenhistoriaa, arkeologiaa, kielitiedettä sekä geenitutkimusta.

Siikala keskittyy kirjassaan mytologiaan ja myyttisiin runoihin ja niiden kautta muodostuvaan maailmankuvaan. Sen ulkopuolelle jää toki runsaasti kiinnostavaa kansanperinnettä, kuten historiallisia kertomuksia, huumoria, tunnelmarunoutta ynnä muuta.

Mutta niistä sitten enemmän muissa kirjoissa.

Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia. 2012. SKS, Helsinki. 540 sivua. 

Lue lisää itämerensuomalaisista kielistä Sukukansojen ystävät ry:n verkkosivuilta >>>

Tekijä

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Kulttuuri

Kommentit (0 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.