Sodanvastainen liike uuteen nousuun

Alkuperäinen kirjoittaja: ERKKI SUSI

Epäonnistuiko sodanvastainen liike, kun se ei kyennyt estämään Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten hyökkäystä Irakiin kaksi vuotta sitten? Olisi virhe tehdä näin kategorista arviota. Sodanvastainen liike pystyi merkittäviin tekoihin. Toisin kuin Vietnamin sodan osalta kyettiin jo ennen hyökkäystä muodostamaan maailmanlaajuinen liike, joka merkittävästi vaikeutti George W. Bushin hallinnon valmistautumista hyökkäykseen.

Kansanjoukkojen paine alhaalta pakotti sotapoliitikot yhä monimutkaisempaan temppuiluun ja todisteiden tehtailuun sekä johti "halukkaiden koalition" ja toista mieltä olevien maiden väliseen kädenvääntöön. Taistelun tuloksena argumentit sodan puolesta menettivät uskottavuuttaan ja hyökkäyksen todelliset syyt osittain paljastuivat. Hyökkäykselle ei saatu YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

Kahden vuoden takaisesta kokemuksesta on paljon hyötyä nyt, kun USA valmistelee uusia hyökkäyksiä.

Luonnollisesti se, ettei hyökkäystä pystytty estämään, masensi sodanvastustajia. Niin teki myös hyökkäyskoalition suhteellisen nopea marssi Bagdadiin. Mielialoja ei kohottanut myöskään raskaisiin sotarikoksiin syyllistyneen Bushin uudelleenvalinta.

Nämä seikat eivät kuitenkaan riitä selittämään sodanvastaisen liikkeen viimeaikaista laantumista. Senkin jälkeen kun irakilaisten vastarinta kehittyi laajaksi vapautustaisteluksi, kun mitään joukkotuhoaseita ei Irakista löytynyt, kun irakilaisten siviilien ja miehitysjoukkojen tappiot paisuivat, kun Abu Ghraibin vankilan kidutukset paljastuivat ja kun USA tuhosi kokonaisen Fallujan kaupungin ja tappoi sen 6 000 asukasta, sodanvastainen liike pysyi melko hiljaa.

Missä syy?

Tunnettiinko liian heikosti Irakin sodan yhteys kapitalismin ratkaisemattomiin ristiriitoihin, imperialismin olemukseen, Bushin hallinnon maailmanherruustavoitteisiin ja taisteluun maailman energiavaroista? Jäikö täysin ymmärtämättä Irakin miehityksen vastaisen toiminnan ratkaiseva merkitys taistelussa maailmanrauhan puolesta sotaa vastaan?

Entä Bushin hallinnon maailman valtamedian avustuksella harjoittama propaganda totuuden peittämiseksi? Alkoiko osa sotaa vastustaneistakin uskoa propagandaan, jonka mukaan Irakin aseellinen vastarintaliike koostuu ulkomaisista terroristeista ja Saddam Husseinin hallinnon jäänteistä ja jonka mukaan miehittäjien toiminta Irakissa on osa "terrorisminvastaista sotaa"?

Tehosiko miehittäjien ja heidän irakilaisten suojattiensa harjoittama vallansiirto- ja vaaliharhautus?

Kuinka paljon alettiin uskoa väitteisiin, joiden mukaan ulkomaisten joukkojen on pakko pysyä Irakissa sisällissodan estämiseksi?

Ja kuinka moniin ihmisiin on uppoamassa propaganda, jonka mukaan Bushin hallinto pyrkii oikeasti levittämään demokratiaa Lähi-itään ja jonka mukaan viimeaikaiset tapahtumat osoittavat tämän politiikan tehoavan?

Niin tai näin, sodanvastaisen liikkeen tietoisuutta, poliittista suuntautumista ja poliittisia näköaloja on parannettava.

Se edellyttää imperialismin olemuksen ja Bushin hallinnon maailmanherruuspolitiikan selvittämistä. Se edellyttää sotapoliitikkojen ja valtamedian Irakia koskevien valheiden paljastamista. Se edellyttää selkeää solidaarisuutta kansalliselle vapautustaistelulle. Se edellyttää mielenosoitus- ja muun toiminnan uudelleen elvyttämistä ja säännöllistämistä. Ja se edellyttää ponnistelua sodanvastaisen liikkeen pohjan laajentamiseksi muun muassa työväenluokan ja ay-liikkeen suuntaan.

Tiedonantaja on keskeinen väline tässä kaikessa. Nyt kädessäsi olevassa Teoria & politiikka -liite sisältää analyysejä ja puheenvuoroja kansainvälisistä kysymyksistä ja tehtävistä. Erityisellä sijalla on Lähi-itä, mutta myös Latinalaisen Amerikan uutta mielenkiintoista kehitysprosessia valaistaan.