Äärioikeistosta on moneksi - huomioita uusfasistisen oikeiston vastaisesta taistelusta

04.06.2021 - 12:00
(updated: 10.06.2021 - 17:17)
Unkarilaisen kansalliskonservatiivisen oikeistopuolue Fideszin vaalitilaisuus. Kuva: Lazlo Belogh

Eurooppa koostuu 50 valtiosta, joista 27 kuuluu Euroopan unioniin. Siispä puhuessamme äärioikeistosta, puhumme niin sanotusti sen 50 eri sävystä. Yksi ja sama käsite soveltuu huonosti näin laajaan ilmiöön. ”Oikeistopopulismin” käsite soveltuu tähän vielä erikoisemmin. Se herättää nimittäin välittömästi pohtimaan, voisiko myös ”vasemmistopopulismia” olla olemassa.

Valtavirtaisessa politiikan tutkimuksessa tämä poliittisten puolueiden muodostama uusin laji esitetään lyhyesti ”oikeistopopulistisena”, joka onnistuneesti haastaa liberaalia hegemoniaa. Mikäli tämä havainto pitää paikkansa (johon toisaalta myös uskon), kyseessä on silloin uudenlainen oikeisto, joka koostuu keskenään kilpailevista kapitalististen eliittien ryhmistä.

Nämä eri ryhmät käyvät kuumeisesti läpi eri hallitsemistapoja syvenevän poliittisen kriisin ja talouskriisin vallitessa. Myös valtavirtaisten vasemmistopuolueiden menestys on seurausta samasta liberaalin hegemonian kriisistä. Toisaalta etsiessään ratkaisua kriisiin ne pyrkivät voimaannuttamaan ihmisiä saadakseen aikaan todellista sosiaalista ja ekologista kehitystä. Se poikkeaa täysin niin sanottujen oikeistopopulistien tavoitteista.

Luonnollisesti tässä populismin perusmääritelmässä (jota sovitetaan niin oikeistolle kuin vasemmistolle esittäen se osana jotain poliittista tyyliä) ei ymmärretä oikeiston ja vasemmiston olennaista eroa. 

Kamppailu ihmisarvon puolesta on myös luokkakysymys.

 

Mikä tämä äärioikeisto siis on?

Äärioikealta löydämme sellaisia puolueita, kuten Unkarin Fidesz tai Puolan Laki ja oikeus -puolue (PiS), jotka ovat tehokkaasti hyödyntäneet siirtymävaihetta neuvostotyylisestä järjestelmästä brutaaliin uusliberalismiin. Tämä posessi on toteutunut ironisesti jälkikommunististen uusliberalismiin kääntyneiden sosialidemokraattisten puolueiden ollessa johdossa.

Ranskassa ja Italiassa näemme sellaiset uusfasistiset joukkopuolueet, kuin Kansallinen liittouma (Rassemblement National) ja Lega, jotka hyötyvät sosialidemokratian aiheuttamasta pettymyksestä. Joissakin EU:n rikkaammissa maissa (Skandinaviassa, Saksassa ja Itävallassa) äärioikeistolaiset puolueet puolestaan tarttuvat sosiaalista taantumaa hyvällä syyllä pelkäävän keskiluokan pelkoihin.

Meidän tulisi käyttää ”fasismi”-termiä varovaisesti, niin yleisissä kuin erityisemmissäkin tilanteissa. Olisi ensinnäkin melkoisen epätoivoista leimata 20 % äänestäjistä fasisteiksi. Fasismi on historiallinen termi. Sitä ei tule irrottaa historiallisesta kontekstista (holokaustista, sota-ajoista ja kaikista niistä historian rikoksista, joita fasistit toteuttivat missä vain olivatkaan vallassa). Tulee ottaa huomioon myös kolikon toinen puoli. Mikäli olette tutustuneet 1920-1930 -lukujen klassisiin (Arthur Rosenbergin, Otto Bauerin, Walter Benjaminin, Käthe Leichterin, Leon Trotskin ja muiden kirjoittamiin) teksteihin, olette varmasti ihmeissänne huomatessanne, miten paljon fasistiset liikkeet ennen valtaan nousuaan muistuttavat tämän päivän ilmiötä, jota politiikan tutkijat kutsuvat oikeistopopulismiksi. 

Historiallinen fasismi todellakin oli ennennäkemättömän kapitalismin kriisin tuote. Häiritsevät yhteneväisyydet Euroopan nykypäivän tilanteen kanssa viittaisivat myös tietyltä osin tähän suuntaan. Eurooppa on sellaisen muutosprosessin vallassa, johon se ei ole varautunut taloudellisesti, poliittisesti saatika henkisesti. Kriisi vaikuttaa koko yhteiskuntaan sen heikentäessä luokkakompromissiin nojaavien hyvinvointivaltioiden perustaa.

Sosialidemokraatit olivat osa tätä luokkakompromissia. Tässä tärkeässä vaiheessa eliitin vaihtoehdot tulevat tarkemmin näkyviksi. Ensimmäisessä pyrkimyksessä rämmitään asteittaisten sopeutustoimien läpi sekä varovasti tasapainoillen yritetään sovittaa kansallisia etuja vahvistetun EU:n johdon tarpeisiin sopiviksi. Toisessa vaihtoehdossa tarjotaan autoritaarista uloskäyntiä kriisistä. Tässä vaihtoehdossa antaudutaan nationalismille ja Eurooppa-vastaisuudelle. Tässä on myös vaarana vanhojen imperialististen kaunojen uudelleennousu eurooppalaisten valtioiden kesken. Kysymystä näiden kahden eri skenaarion paremmuudesta ei olla vielä ratkaistu. 

Kyseessä ei ole johtavan luokan salaliitto, vaan paremminkin erilaisten porvarillisten puolueiden (joihin myös äärioikeistolaiset puolueet kuuluvat) välinen kilpailu, jossa pyritään varmistamaan eliittien taloudellinen tuki ja median tuki. Totesin, ettei fasismista puhuminen ole poliittisesti hyödyllistä. Fasismi-käsitteen analysointi ja sen ymmärtäminen kuitenkin on tärkeää. Sillä sentään selitetään ne tekijät, jossa hallitsevan luokan eri ryhmien edut ja liittoumat määrittävät äärioikeiston menestyksen. 

Tässä kohtaa jakolinjat tulevat esille siten, miten ne suhtautuvat valtioon. Jokainen fasistinen liike pyrkii pohjimmiltaan muuttamaan valtiokoneiston rakennetta ja luonnetta. Tämä voi tulla esille ”vallankumouksellisella tavalla” (kuten Saksan tapauksessa vuonna 1933) tai asteittaisten institutionaalisten muutosten muodossa (jotka ovat jotakuinkin nähtävissä Puolan ja Unkarin kohdalla). Kaikissa tapauksissa tavoitteena on rampauttaa oikeusvaltio sekä rajoittaa järjestäytyneen poliittisen ja kulttuurillisen opposition tilaa tai poistaa sen tila kokonaan, jotta ”kansallisen johtajan” ympärille kokoontuneiden kapitalististen kleptokraattien valta voitaisi turvata.

Konservatiivisia ja katolisia arvoja korostava Laki ja oikeus on Puolan parlamentin suurin puolue. Kuva: rebelpolitik

 

Entä sitten työväenluokka?

Työväenluokan rooli on erityisesti Ranskassa iso ja kiistanalainen asia. Samanaikaisesta äärioikeiston suosion noususta ja kommunistisen puolueen suosion laskusta lähtien on tehnyt mieli päätellä, että Ranskan kommunistisen puolueen (PCF) äänestäjillä on vastuu äärioikeiston vahvistumisessa. Tässä kuitenkin tulkitaan tilastollista vastaavuutta väärin. Jopa käsite ”työväenluokka” on tässä kohtaa harhaanjohtava, kun otetaan huomioon niin sanotun työväenluokan äänestyskäyttäytymiseen vaikuttavat erot sukupuolen, alueiden, koulutustason, teollisuussektoreiden ja työsuhteiden varmuuden osalta. Tästä on olemassa empiiristä tutkimusta ja merkittäviä havaintoja.

Väitettäessä, että äärioikeistoa ja kommunisteja äänestävien välillä on suora siirtymä, tulee ottaa huomioon, että kyseessä on mitätön poikkeus. Tyypillisessä tapauksessa Ranskan sosialistisen puolueen (PS) ja kommunistisen puolueen muodostamiin hallituksiin pettyneet vasemmistoa äänestäneet jättivät seuraavissa vaaleissa äänestämättä. Samaan aikaan äärioikeistolainen Kansallinen liittouma keräsi ääniä oikeistolaiselta työväenluokalta, joka on aina ollut olemassa. Kun analyysiä hieman parannellaan ovat ideologiset jakolinjat nähtävissä Kansallista liittoumaa ja vasemmistoa äänestäneiden työläisten välillä. Vasemmisto ei oikeistolaistunut eikä oikeisto vasemmistolaistunut.

Espaces Marx -järjestön* teettämässä kyselyssä tiedusteltiin niiden kantoja, jotka aikoivat äänestää Ranskan 2017 presidentinvaaleissa. Repeämä oikeiston ja vasemmiston välillä tuli tässä selvästi esille. Marine Le Penin äänestäjät pitivät turvallisuus- ja maahanmuuttoasioita tärkeimpinä teemoina. Toisella puolen taas terveydenhuoltoon, ympäristökysymyksiin ja sosiaaliturvaan liittyvät huolet motivoivat Jean-Luc Mélenchonin äänestäjiä. Maanlaajuisesti Mélenchon oli suositumpi naisäänestäjien, maahanmuuttajataustaisten äänestäjien ja epävarmoissa työsuhteissa olevien äänestäjien keskuudessa. Kiinnostavia ovat toisaalta myös ne kolme tekijää, jotka tulivat esille talouskriisin koettelemassa Pohjois-Ranskassa:

1. Korkeammin koulutetut työläiset olivat taipuvaisempia äänestämään Mélenchonia. 2. Sama päti toisaalta niiden kohdalla, joilla oli varmempi työpaikka. 3. Niillä alueilla ja aloilla, joilla nojattiin enemmän teollisuuteen, ja joilla oltiin alttiimpia globaalien markkinoiden vaikutuksille, kannatettiin mieluummin Le Penia. 

Tiivistettynä: On silkkaa yksinkertaistamista sanoa, että työväenluokka olisi joukoittain äärioikeistolaistunut. Empiiriset tutkimukset eivät myöskään tue tätä väitettä.

On silkkaa yksinkertaistamista sanoa, että työväenluokka olisi joukoittain äärioikeistolaistunut.

 

Vasemmistolaiset vastaukset

Tapa, jolla vasemmisto vastaa äärioikeiston haasteeseen vaihtelee poliittisten virtausten ja kansallisten traditioiden mukaan. Tavallisesti tässä voidaan erottaa kolmentyyppistä erilaista tapaa. Jokseenkin spontaanissa anarkistisessa antifasismissa käydään milintantteja fasistisia ääriryhmiä vastaan. Tässä tavoitteena on estää näiden ryhmien pääsy julkiseen tilaan tarvittaessa fyysisiä keinoja käyttämällä. Uusfasismi nähdään tässä suuntauksessa tavallisesti osana samaa pakettia porvarillisen valtion kanssa (jossa porvaristo itse saattaa olla juuttunut taistelemaan sen fasistista kärkeä vastaan). Antifasismi ja antikapitalismi nähdään osana samaa taistelua, jonka takia myös laajemmat poliittiset liittolaisuudet torjutaan. 

Tämän suuntauksen vastakkainen peilikuva on äärioikeistoa vastustava vasemmistoliberaali oppositio. Se pitää äärioikeistolaisuutta sosiaalisena poikkeavuutena, jota vastuuttomat populistiset johtajat synnyttävät vetoamalla (väitetysti kouluttamattomien) alempien luokkien alhaisimpiin vaistoihin. Tässä ei toisaalta nähdä yhteyttä kapitalismiin ja uusliberaaliin politiikkaan. Tämän takia pääpyrkimyksenä onkin lähinnä poliittisten keskustalaisten puolueiden, ”vähemmän huonompien vaihtoehtojen” vahvistaminen. Nämä keskustalaiset puolueet sitten valitettavasti luisuvat yhä enemmän oikeammalle, jolloin huonoja vaihtoehtoja vain vahvistetaan entisestään. 

Tässä kohtaa nousee kysymys sosioekonomisten luokkakysymysten suhteesta monenlaisiin  (ihmisoikeuksien, pakolaisten oikeuksien, demokratian ja sukupuolten tasa-arvon puolesta käytäviin) solidaarisuuskamppailuihin kuin myös siviilisaatiotamme koskettavaan ekologiseen siirtymään. Mielestäni on väärin pelkistää ja kutistaa viimeksi mainittujen arvo laittamalla ne ”identiteettipolitiikan” käsitteen alle. Kamppailu ihmisarvon puolesta on myös luokkakysymys. Ajoittain henkiin manatut vastakkainasettelut luokkaintressien ja liittolaispolitiikan välillä tuovat kuolettavasti mieleen 1930-luvun [epäonnistuneet] yritykset luoda fasisminvastaista kansanrintamaa ja ”luokka vastaan luokka”-strategiaa.*

Näiden puolien sivuuttamiseen ei ole pienintäkään syytä. Tulisi ennemminkin löytää oikeanlainen tapa yhdistää moderni luokkapolitiikka mahdollisimman laajaan liittolaispolitiikkaan (tukien feminismiä, pakolaisten oikeuksia puolustavia kamppailuja sekä ekologisia liikkeitä, jotka käsittelevät olennaista siviilisaatiotamme koskevaa kysymystä).

Näihin yhteisiin kamppailuihin meidän tulisi mennä matalalla kynnyksellä. Ei ole mitään syytä olettaa, että humanistisiin arvoihin pohjautuva yhdistyminen vaikuttaisi haitallisesti luokkatietoisuuteen. Se päinvastoin auttaisi hahmottamaan tämän päivän työväenluokan monimuotoisuuden. Hahmotettaisiin modernin työväenluokan monikansallisuus, monietnisyys, naisten oikeudet kuin myös työttömien, itsensä työllistävien ja epävarmoissa työsuhteissa olevien luokka, sekä ne, jotka työskentelevät hoitosektorilla niin yksityisellä kuin julkisella.

Muistakaamme myös, että antifasismissa on ollut aina kyse kulttuurillisesta liikkeestä. Sitä sen tulisikin nykyään olla kasvavassa määrin, uusliberalismin jatkuvasti nakertaessa sosiaalista solidaarisuutta ja humanistisia arvoja ja tasoittaen tietä kaikenlaiselle nationalismille ja fasismille. Kulttuuri, laajemmassa mielessä ymmärrettynä, edustaa laajaa humanismin ja yhtenäisyyden resurssia. Tämä siksi, koska se kykenee löytämään sen tärkeän solidaarisen elämäntavan siemenet.

Ranskassa uusliberalismin lippua liehuttaa Marine Le Pen, joka on ollut Kansallisen rintaman presidenttiehdokkaana kahdesti. Kuva: Picturealliance

 

 

Walter Baier on useita kirjoja ja esseitä kirjoittanut kommunistiaktivisti. Hän toimi Itävallan kommunistisen puolueen (KPÖ) puheenjohtajana vuosina 1994-2006. Baier on myös elämänsä aikana vaikuttanut Transform Europe! -verkoston koordinaattorina.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Euroopan vasemmiston Quistioni -verkkolehdessä osoitteessa www.europeanleftmagazine.eu

KÄÄNNÖS HEIKKI EKMAN

 

Huomioita ja lähteitä

*Espaces Marx on ranskalainen järjestö, joka julkaisee tutkimusta marxilaisesta perspektiivistä ranskan kielellä:

www.espaces-marx.net

Ohessa Ranskan sisäministeriön sivuston dataa Ranskan vuoden 2017 presidentinvaaleista, josta käy myös ilmi tekstissä mainitut ensimmäisen kierroksen tulokset ja Le Penin ja Mélenchonin äänet. Joita ei harvoin päivitetyltä Espaces Marx-sivustolta löytynyt.

www.interieur.gouv.fr/Elections/Les-resultats/Presidentielles/elecresult...(path)/presidentielle-2017/000/988/index.html

*”Luokka vastaan luokka”-strategia tai ”kolmannen periodin” nimellä tunnettu ultravasemmistolaisena pidetty näkökulma vaikutti 1930-luvun alun epäonnistuneen kansanrintamapolitiikan aikana, jolloin tehtiin radikaali pesäero sosialidemokraatteihin, ajoittain kovinkin ottein. Näkemyksen kannattajat uskoivat kapitalismin joutuvan itsestään lopulliseen kriisiin, mikä sitten johtaisi laajan tyytymättömyyden ja antikapitalistisen militanttiuden kasvaessa työväen valtaan.

www.marxists.org/glossary/events/t/h.htm

Artikkeli on ilmestynyt Tiedonantajan numerossa 05/2021. Tilaa Tiedonantaja.

Tekijä

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Ulkomaat