Radikalismia, teatteria, elämää

03.05.2016 - 09:45

Kaisa Korhonen (s. 1941) on yksi Suomen merkittävimmistä teatterintekijöistä ja arvostettu teatteripedagogi. 60-luvulla Korhonen kulki punalippu liehuen kulttuuriradikalismin eturintamassa nousten sukupolvensa ääneksi.

Korhonen on ollut monessa mukana. Hän muistelee 60-luvun radikaalia ja kumouksellista ilmapiiriä, kulttuuria, taidetta sekä monivivahteista elämäänsä teatterin parissa. Nainen ei ole jäänyt laakereilleen lepäämään: ruuti on yhä edelleen kuivaa.

60-luvun kulttuuriradikalismi

Miten luonnehtisit 60-luvun kulttuuriradikalismia?

– Nuorisokulttuuri oli syttynyt noin viisi vuotta ennen Suomeen rantautumista. Kyse oli kansainvälisestä prosessista. Se toimi eräänlaisena nuorison esiinmarssina ja vallankumouksena. Suomalainen kulttuuriradikalismi sai vaikutteita USA:sta ja erityisesti heidän protestilauluistaan sekä mustien liikehdinnästä, jossa vaadittiin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Kulttuuriradikalismia käsiteltäessä liikehdinnän poliittisuutta ei voida sivuuttaa.

– Aika oli syvästi poliittista. Kulttuurin ja taiteen kautta oli mahdollista tuoda ajatuksiaan julki.

Korhonen oli yksi keskeisimpiä henkilöitä 60-luvun kulttuuriradikalismin kentällä.

– Aika oli hyvin sosiaalista ja kaiken takana oli valtava määrä nuoria ihmisiä. Kyse oli ryhmästä, joka teki ja sai asioita aikaan. Itselläni oli suuri tarve sanoa ja puhua asioista ääneen, kuten monilla muillakin nuorilla siihen aikaan oli. Halusimme lopettaa kurin ja ahdistuksen ilmapiirin suomalaisessa yhteiskunnassa, tuoda tilalle iloa ja pistää ranttaliksi.

Miten kulttuuriradikalismi vaikutti yhteiskunnalliseen ilmapiiriin Suomessa?

– Se muutti paljon: tapahtui henkinen ja aatteellinen vallankumous. Se muutti monien ihmisten käsityksiä eri asioihin kuten elämään, yhteiskuntaan, yksilöön, luokkaeroihin ja tasa-arvokysymyksiin liittyen.

Kulttuuriradikalismi oli monille konservatiiveille vaikea pala nieltäväksi.

– Se oli heille kauhistus, kuten myös se, että kulttuuriradikalismi vetosi suureen joukkoon nuoria ja sai aikaan eräänlaisen nuorison yhteisrintaman. Olimme konservatiivien vastustuksesta hyvin tietoisia ja saimme siitä virtaa omalle tekemisellemme.

Vahvasti väkivaltaa ja sotaa vastaan

Kulttuuriradikalismi liittyi alusta asti vahvasti myös väkivallan ja sodanvastaisuuteen.

”Me asetimme kysymyksiä ja kyseenalaistimme sotia edeltäneen ajan.”

– Minun käsitykseni mukaan kulttuuriradikalismi ja nuorison liikehdintä käynnistyivät alun pitäen Vietnamin sodan vastustamisesta. Esimerkiksi kun Sadankomitea perustettiin vuonna 1963, olin rauhanjärjestön perustamistilaisuudessa laulamassa sotaa ja atomipommeja vastaan. Rauhan edistäminen ja sodan vastustaminen olivat vahvasti esillä jo 1960-luvulla esimerkiksi ns. ”Vietnam-lauluissa”.

Sodanvastaisuus tulkittiin usein epäisänmaalliseksi.

– Me asetimme kysymyksiä ja kyseenalaistimme sotia edeltäneen ajan kuten esimerkiksi Akateemisen Karjala-Seuran, joka oli 30-luvulla äärioikeistolainen järjestö ja sen jäsenten keskuudessa oli Hitleriä ihannoivia ja palvovia henkilöitä. Myös oma isäni kuului tähän sukupolveen ja tuleekin muistaa se, että jokaisella sukupolvella on oma nuorisonsa.

– Tiettyjen tahojen mielestä tyrmäsimme talvisodan ja jatkosodan, emmekä kunnioittaneet sotaveteraaneja. Kyse ei ollut sotaveteraanien halveksunnasta, vaan siitä, ettemme halunneet ylistää sotaa tai tehdä siitä suurta sankaritarinaa. Halusimme myös tuoda julki sen, ettei Neuvostoliitto yksin ollut syypää sotaan ja painottaa sitä, ettei vihanlietsonnasta seuraa muuta kuin vihaa.

Persona non grata

Korhonen oli 60-luvulla konservatiivien näkökulmasta pahennusta ja ristiriitoja herättänyt henkilö, eräänlainen persona non grata.

– Siihen vaikutti se, että olen nainen. Naisiahan aina ryhdytään ensimmäisenä solvaamaan ja syyllistämään. Jos mies esiintyi samalla tavalla omien mielipiteittensä kanssa kuin minä, niin siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta kun kyseessä oli nainen, niin kohu oli valmis. Naisia pyrittiin hyvin usein demonisoimaan.

Aktiivista naista karsastettiin.

– Konservatiivit eivät hyväksyneet minua. Tuolloin hämmennystä aiheutti jo yksin se, että olin nainen, papin tytär ja lauloin julkisesti kantaaottavia lauluja: papin tyttärillä oli tuolloin taakka kannettavanaan, koska heiltä odotettiin tietynlaista käytöstä. En kuitenkaan ollut ainoastaan vihattu henkilö, vaan kyllä minua myös rakastettiin.

60-luvun poliittinen laululiike

Korhonen oli vahvasti mukana 60-luvun poliittisessa laululiikkeessä.

”Musiikki tarjosi välineen tuoda tekstin kautta esille tärkeiksi kokemiani asioita.”

– Amerikkalaiset protestilaulut vaikuttivat vahvasti suomalaisen poliittisen laululiikkeen syntyyn. Ymmärsimme että laulu ja hyvällä sisällöllä varustettu teksti ovat yhdessä välineitä tärkeiden asioiden esille nostamiseen. 70-luvulla laululiikkeen rooli ja merkitys kohosi vielä 60-lukuakin tärkeämmäksi.

Monet muistavat Korhosen tavan laulaa.

– Minulla oli kova lauluääni ja tarkoitin sitä, mitä lauloin. Se hämmensi ihmisiä, mutta samalla se myös toimi. Musiikki tarjosi välineen tuoda tekstin kautta esille tärkeiksi kokemiani asioita.

Lapualaisooppera

Vuonna 1966 oli Lapualaisoopperan ensi-ilta samana iltana kuin eduskuntavaalien tulokset julkaistiin ja vasemmisto ylsi vaalivoittoon, Lapualaisoopperan käsikirjoittaja Arvo Salo tuli valituksi. Esitys toimi samalla lähtölaukauksena 60- ja 70-luvun yhteiskunnalliselle teatterille. Korhonen teki Lapualaisoopperassa legendaarisen näyttelijäsuorituksen Lyyti-nimisen kansanedustajanaisen roolissa.

– Pitkästä aikaa se oli ensimmäinen poliittinen teatteriesitys Suomessa. Ylioppilasteatterissa ja ruotsinkielisellä puolella poliittista kabareeta oli kyllä jo 60-luvun alussa ollut, mutta Lapualaisooppera teki poliittisen teatterin näkyväksi ja nosti sen ihmisten tietoisuuteen.

– Lapualaisooppera oli poliittista teatteria ja samalla se oli hyvin väkivallanvastainen esitys sotaa vastaan.

50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Lapualaisooppera esitettiin maaliskuussa alkuperäisessä esityspaikassaan Vanhalla Ylioppilastalolla.

– Hyvä että se esitettiin uudestaan. En kylläkään ollut itse paikalla, koska olin tuolloin ulkomailla, joten en voi kommentoida tai ottaa konserttiin kantaa. Tulen toivottavasti näkemään esityksen myöhemmin taltioituna. Arvo Salon teksti on kyllä yhä edelleen valitettavan ajankohtainen: 30-luvulla kommunisteja vainottiin ja hyljeksittiin, nyt puolestaan maahanmuuttajat ovat saaneet rasistien vihat niskaansa. Valitettavasti aina pitää näköjään olla joku, jota pitää alentaa, jotta voi itsensä ylentää.

Taistolaisuus ja Kulttuurityöntekijäin Liitto

Teatteri-, musiikki- ja opiskelijaradikaalit olivat näkyvimpiä taistolaisia. Myös Korhoseen on isketty taistolaisuuden leima.

Taisto Sinisalosta lähtöisin oleva nimitys Taistolaisuus on hieman kömpelö, muttei sinänsä huono, koska taistelu on työväenluokan asia ja tehtävä, Korhonen toteaa.

– Mielestäni 70-luku on ollut elämäni hienoin vuosikymmen, koska se oli niin sosiaalista ja yhteisöllistä aikaa: olimme koko ajan yhdessä, teimme asioita ja tunsimme toisemme hyvin syvällisesti. Tuntuu että tämä on nykyään lähes tyystin kadonnut. Kommunikoimme tuolloin jatkuvasti eri taiteenlajien ja taiteentekijöiden kanssa.

1970-luvulla monet raja-aidat kumoutuivat.

– Aikaisemmin eri taiteilijoiden välillä oli hyvin vahvat raja-aidat. Sellainen ajattelutapa, että ”me olemme teatterintekijöitä”, ”me olemme kuvataiteilijoita”, ”me olemme muusikoita”, sellainen katosi kokonaan. 1970-luku oli hyvin ennakkoluulotonta aikaa ja tutustuin sitä kautta hyvin moniin eri taiteenalojen edustajiin, mistä olen kiitollinen.

”Aivan kuten kulttuuriradikalismi myös Kulttuurityöntekijäin Liitto pyrittiin demonisoimaan konservatiivien taholta.”

Taiteilijoiden yhteisöllisyyden kautta syntyi Kulttuurityöntekijäin Liitto.

– Kulttuurityöntekijäin Liiton takana ovat suuret ikäluokat: se on heidän yhteinen projektinsa. Heidän ikäpolvensa on ollut älykkäintä ja valveutuneinta, mitä Suomessa on ollut. Heistä tuli poliittisia jo koulussa, missä he oppivat käsittelemään asioita demokraattisesti. Heissä oli johtaja-ainesta. Heidän seurassaan oli mukava toimia ja heidän seuraansa mielelläni myös menin.

– Aivan kuten kulttuuriradikalismi myös Kulttuurityöntekijäin Liitto pyrittiin demonisoimaan konservatiivien taholta. Kulttuurityöntekijäin Liiton johtavana ajatuksena oli: taide kansan puolesta.

Teatterikiertueita

Tuolloin teatteri muuttui tyystin.

– Aikaisemmin oli ollut olemassa ainoastaan vakiintuneita teattereita suurimmissa kaupungeissa ja maakunnissa puolestaan maakuntateattereita. Suomalaisten teatterintekijöiden toimintaperiaatteeksi muodostui 70-luvulla ajatus siitä, että teatteri kuuluu kaikille ja jokaisella suomalaisella on oikeus teatterin näkemiseen tarpeeksi lähellä omaa kotiseutua: teatterin pitää tulla ihmisten luokse.

– Teatteria vietiin paikkakunnille, joista löytyi kiinnostusta teatteria kohtaan, muttei mahdollisuuksia sen näkemiseen. Esityksiä tapahtuivat yleensä paikallisissa työväentaloissa. Ihmiset olivat aina hyvin vieraanvaraisia. Saimme aina esityksen jälkeen kutsun jonkun kotiin ja siellä oli pöytä koreana: meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Tunsimme toteutuvamme.

Kiertueiden myötä Suomi tuli tutuksi.

– Sitä kautta oppi hyvin tuntemaan Suomea ja suomalaisuutta sekä pääsi näkemään sellaista, mitä ei kaupungeissa enää ollut samalla tavalla jäljellä.

– Toiminnan seurauksena syntyi monia pieniä teatteriryhmiä muun muassa KOM-teatteri ja Ryhmäteatteri. Eri ryhmät rupesivat kaikki kiertämään Suomea. KOM-teatteri tekee yhä edelleen kiertueita ja monet paikkakunnat joissa he käyvät ovat olleet kohteina jo 70-luvulla, KOM-teatteria aikanaan perustamassa ollut Korhonen kertoo.

Ohjaajaksi

Korhonen halusi teatteriohjaajaksi.

– Opiskelin vuosien 1961 – 1965 välisenä aikana lavastusta, koska en päässyt opiskelemaan ohjausta Teatterikoulun korkeakouluosastolle kuten kaikki ystäväni. Olin kuitenkin päättänyt tulla ohjaajaksi.

– Kävimme vähintään kerran vuodessa Berliinissä katsomassa teatteria. Bertolt Brechtin perustamassa Berliner Ensemble -teatterissa nähdyt esitykset olivat sykähdyttäviä kokemuksia.

Korhonen debytoi Helsingin Ylioppilasteatterin ohjaajana vuonna 1965 ja toimi teatterin taiteellisena johtajana 1965 – 1967.

– Ensimmäinen ohjaukseni oli Brechtin Pikkuporvarin häät, joka pärjäsi myös Ranskan Nantesin maailmanlaajuisessa teatterikilpailussa sijoittuen toiseksi. Brecht on itselleni hyvin tärkeä ja nykyisin on hienoa huomata se, että kun menee katsomaan Teatterikorkeakoulun tekemiä esityksiä, niin niissä näytellään brechtiläisesti.

Mitä brechtiläinen näytteleminen tarkoittaa?

– Brechtiläisessä näyttelemisessä ja teatterissa on kyse etäännyttämisestä. Katsoja pyritään saamaan havainnoimaan itseään ja tilannetta näyttämöllä. Tunteilu karsitaan pois esityksestä. Brecht tarkoitti, että yleisön oli koettava teatteri järjellään, ei tunteillaan. Brechtiläisen ajattelun hienous piilee siinä, että onnistuneen teatteriesityksen kautta ihminen saadaan ajattelemaan teatterin ulkopuolista todellisuutta.

Juuri etäännyttämisen kautta teatteriin saadaan luotua älyllinen aspekti.

– Brechtiläisessä teatterissa on tärkeä saada ihmiset ajattelemaan ja sitä kautta mahdollisesti puuttumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Mitä olet oppinut Brechtiltä?

– Brechtiltä olen oppinut teatterin puhtauden merkityksen, eli sen, että kaikki turha on karsittava. Näytelmissä on oltava sisältöä, se on tärkeintä. Myös Maksim Gorkin tekstit ovat olleet minulle aina tärkeitä, koska ne ovat hyvin yhteiskunnallisia. Arvostan suuresti myös Anton Tšehovin näytelmiä.

Opettaja Korhonen

Korhonen on työskennellyt monissa teattereissa ohjaajana ja esimerkiksi Lilla Teaternissa johtajana. Tämän lisäksi hän on toiminut opettajan tehtävissä mm. Tampereen yliopistossa näyttelijäntyön professorina, Teatterikorkeakoulussa ohjaajantyön professorina ja Tukholman elokuva- ja teatterikorkeakoulussa vierailevana professorina ohjaajia ja lavastajia opettaen.

– Ennen Tamperetta lähdin vuona 1984 opiskelemaan Ranskaan teatteria: halusin oppia lisää ja nähdä, miten muualla työskennellään. Tampereella opettaminen oli hyvin kiinnostavaa ja haasteellista.

– Olin jo ennen Tamperetta opettanut kauan Helsingissä silloisessa Teatterikoulussa, 60-luvun lopussa tuntiopettajana ja sitten 70-luvun lopussa noin viitisen vuotta ohjaajantyön lehtorina. Koin Tampereen tarjouksen niin kiinnostavaksi, etten yksinkertaisesti voinut kieltäytyä siitä: opettaminen kiinnostaa minua suunnattomasti.

Helsingin Teatterikorkeakoulussa 1980-luvulla toiminut Joukko Turkka oli vahvoja tunteita herättänyt hahmo suomalaisella teatterikentällä.

– Olin mahdollisesti eräänlainen koulutuksellinen vaihtoehto Turkan edustamalle linjalle ja tavalle opettaa, koska edustin erilaisia metodeja kuin hän. Arvostan Turkkaa ja hän oli mielestäni erittäin hyvä ohjaaja, mutta hänen metodinsa eivät sopineet osalle opiskelijoita.

”Tein oppilaitten kanssa havaintoja ja näin heidän kauttaan monia sellaisia asioita, jotka olisivat jääneet yksin näkemättä ja tekemättä.”

Vuosina 1995 – 2000 Korhonen toimi Helsingin Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professorina.

– Opettaminen oli sielläkin tavattoman kiinnostavaa ja tunsin työn omakseni, vaikka tein samanaikaisesti myös koulun ulkopuolisia ohjaustöitä. Tein oppilaitten kanssa havaintoja ja näin heidän kauttaan monia sellaisia asioita, jotka olisivat jääneet yksin näkemättä ja tekemättä.

2000-luvun alussa tie vei Ruotsiin Tukholman elokuva- ja teatterikorkeakouluun.

– Oli jossain määrin outoa opettaa vieraalla kielellä ja se loi opettamiseen eräänlaisen kahtena olemisen tunteen. Ruotsissa pääsin kokeilemaan käsitystäni teatterista sekä kykyä tulla ymmärretyksi. Minulla ei ollut hankaluuksia tulla toimeen ruotsalaisten opiskelijoiden kanssa päinvastoin, tulin heidän kanssaan toimeen erinomaisesti. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa ensimmäinen vastaus ei ole ei. Koin jossain määrin olevani Ruotsissa vapaampi kuin Suomessa. Minua ei Ruotsissa oltu määritelty toisin kuin Suomessa.

Minna Canth

Marraskuussa ensi-iltansa Kansallisteatterissa saa Korhosen ohjaama Minna Canthin elämää, taidetta ja vaikutusta käsittelevä näytelmä: Canth Kertomus uuden ajan ihmisistä.

– Sitä on nyt tehty pari vuotta. Harjoitukset alkavat syksyllä ja ensi-illan pitäisi olla marraskuun lopulla. Näytelmässä syvennytään muun muassa siihen, miksi Canth valitsi nimenomaan teatterin ja halusi kirjoittaa tekstejä näyttämölle. Pyrin lähestymään kohdetta hänen vaikutusvaltansa kautta: Canthilla on vaikutusvaltaa edelleen ja hän tulee aina uudestaan, Korhonen päättää.

Tiedonantaja palaa Minna Canthia käsittelevään näytelmään syvällisemmin lähempänä ensi-iltaa.

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Kulttuuri

Kommentit (0 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.