Paranoiasta sairaalloiseen vainoharhaisuuteen

Helsingin kaupungintalon Virka-galleriassa on 12.2. asti esillä mielenkiintoinen näyttely: TOISINAJATTELIJAT – Poliittisia helsinkiläisnaisia 1920 – 40-luvuilla. Yksi näyttelyn pääarkkitehdeistä on elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija Ville Suhonen, jonka vuonna 2015 ilmestyneeseen Ompelijatar -elokuvaan ja sen tekovaiheessa kerättyyn materiaaliin näyttely osittain perustuu. Elokuvan pohjalta Suhonen on tehnyt kirjan: Ompelijatar – Martta Koskisen kuolema ja elämä (Gummerus 2016), jossa kuvaa Koskisesta ja käsittelyajankohdan yhteiskunnallisesta tilanteesta on syvennetty. Seuraavassa Suhosen mietteitä näyttelyyn ja sen teemoihin liittyen.

Martta Koskisen kautta laajempaan viitekehykseen

Miten idea näyttelystä syntyi?

– Olen parinkymmenen vuoden ajan seurannut 20- ja 30-luvun poliittisten vankien tarinoita sekä tehnyt muun muassa Martta Koskisesta (1896 – 1943) elokuvan ja kirjan. Vuosien varrella on kertynyt niin paljon materiaalia, että ajattelin näyttelyn olevan sopiva tapa kertoa 20 – 40-lukujen tapahtumista laajemmalle yleisölle.

Mikä Koskisesta tekee niin kiinnostavan henkilön, että hänen elämäntarinansa ansaitsi tulla kerrotuksi elokuvan ja kirjan keinoin sekä sysäsi kartoittamaan poliittisten naisten elämää laajemmassa mittakaavassa?

– Koskinen oli lähtöisin köyhistä oloista ja SKP:n piirissä poikkeuksellinen henkilö siinä mielessä, että useimmat puolueen keskeiset henkilöt ennen ja jälkeen sotien lukeutuivat älymystöön ja sivistyneistöön. Koskinen oli perustyöläinen, joka onnistui sivistämään itseään ja hivuttautui vähitellen sivistyneistön keskuuteen.

Koskinen kuoli viimeisenä Suomessa teloitettuna naisena 28. syyskuuta 1943.

– Hänen tarinansa on kaikessa traagisuudessaan äärimmäisen kiinnostava ja se herätti monia kysymyksiä, joihin halusin löytää vastauksia: miten on ylipäätänsä mahdollista, että valtio pelkää niin paljon yksittäistä ompelijatarta, ettei nähdä muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa nainen pois päiviltä ja tuomita hänet maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen.

"Naisilla oli mahdollisesti enemmän toverihenkeä, he pitivät tiiviimmin yhtä ja halusivat opiskella yhdessä asioita."

– Koskisen elämäntarinan kautta oli mahdollisuus laajentaa perspektiiviä ja ottaa tarkastelun kohteeksi myös muita Suomessa toimineita poliittisia naisaktiiveja ja poliittisten vankien tarinoita.

– Naiset valikoituivat näyttelyn keskiöön osaltaan siitä syystä, että he ovat kirjoittaneet kokemuksistaan huomattavasti miehiä enemmän esimerkiksi kirjeiden muodossa: naisten tuottamaa alkuperäislähdemateriaalia oli huomattavasti enemmän käytettävissä. Naiset ovat olleet kirjallisesti miehiä tuotteliaampia ja käyttivät enemmän aikaa itsensä sivistämiseen. Naisilla oli mahdollisesti enemmän toverihenkeä, he pitivät tiiviimmin yhtä ja halusivat opiskella yhdessä asioita.

Miten määritelmä toisinajattelija tulee näyttelyn kohdalla ymmärtää?

– Näyttelyssä esillä olevat naiset on vangittu heidän poliittisen ajattelunsa takia, koska heidän näkemyksensä ja tavoitteensa poikkesivat radikaalisti valkoisen Suomen porvarillisesta ajattelumallista, eli siitä, miten valtion pitäisi toimia ja mihin suuntaan sen tulisi kehittyä.

Ilmapiiri vuoden 1918 tapahtumien jälkeen

Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa pyrittiin yhtenäisyyteen: osa kansasta kuitenkin suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

– Suomessa olisi varmasti ollut mahdollisuudet sovinnontekoon. Tätä kuitenkin hankaloitti raju kahtiajakautuminen, porvariston nuiva suhtautuminen hävinnyttä osapuolta kohtaan kuten myös se, että työväenliike jakaantui maltillisempiin sosialidemokraatteihin sekä radikaalimpiin sosialisteihin ja kommunisteihin, eikä yhteistä säveltä löytynyt. Erimielisyyksiä työväenliikkeen sisällä ilmeni tosin jo sisällissodan aikana.

– Porvaristoa ei myöskään voida luonnehtia kovinkaan yhteistyöhaluiseksi ryhmittymäksi, koska se ei halunnut tehdä sodan päättymisen jälkeen yhteistyötä sen enempää sosialidemokraattien saati radikaalimman vasemmistosiiven kanssa.

– Käytän vuoden 1918 keväästä, kesästä ja syksystä nimitystä kostonaika: tuolloin moni punaisella puolella taistellut surmattiin tai joutui vankileirille. Ilmapiiri oli Suomessa jo tuolloin hyvin vainoharhainen ja kehittyi entistä vainoharhaisempaan suuntaan mitä lähemmäs 30-lukua tultiin.

Miten Suomen kahtiajakautuminen näkyi arjen tasolla?

– Martta Koskista tutkiessani havaitsin sen, ettei hänellä ollut sisällissodan jälkeen juurikaan mahdollisuuksia asettua kotikaupunkiinsa Hollolaan, vaan hänen oli muutettava Helsinkiin. Myös monet muut punakaartissa taistelleet ja sodassa tuomion saaneet joutuivat vaihtamaan kotipaikkakuntaa, koska tutussa kaupungissa muiden silmätikkuna oleminen ja sitä kautta arjen eläminen olisi ollut käytännössä mahdotonta: sodan jälkeen kotipaikkakunnilleen palanneet punaiset olivat voittajien silmissä syyllisiä kaikki, vaikka olisivat tuomionsa jo kärsineetkin.

Vasemmistolaisia naisia on vangittu eri syihin vedoten.

– 20- ja 30-luvuilla yleisin vankeustuomion syy oli ”valtiopetoksen valmistelu”: Martta Koskisen tapauksessa tämä tarkoitti ilmeisesti sitä, että hänen kotonaan oli kirjoitettu SKP:n julistuksia. Myös Hertta Kuusista syytettiin valtiopetoksen valmistelusta, mutta oikeuspöytäkirjoissa ei ilmene konkreettista syytä siihen, mistä häntä syytettiin. Tieto levisi ulkomaille ja asianajajia saapui Ranskasta asti Suomeen selvittämään sitä, mistä Kuusisen tapauksessa oli kyse. Ilmeni, ettei mitään syytettä oltu Kuusista vastaan nostettu, vaan kyseessä oli suora tuomio.

– Jatkosodan aikana annettiin tuomioita maanpetoksesta, josta seurasi lain mukaan kuolemantuomio. Syitä tähän oli monia: mikäli henkilö oli esimerkiksi jakanut julistuksia ja lentolehtisiä tai henkilön hallussa on ollut kiellettyä kirjallisuutta, niin se on saattanut johtaa maanpetossyytteeseen. Jo pelkästään vappumerkkien myymisestä saattoi joutua pidätetyksi.

"Kommunistilait säädettiin Suomessa vuonna 1930 Lapuan liikkeen painostuksesta."

Sanan- ja ilmaisunvapauden rajoittaminen johti mielivaltaisiin pidätyksiin ja pitkät vankeustuomiot lisääntyivät 1930-luvulla, jolloin paranoia entisestään yltyi.

– Kommunistilait säädettiin Suomessa vuonna 1930 Lapuan liikkeen painostuksesta. Tämä johti siihen, että kaikkea epäiltiin jatkuvasti ja se tulee hyvin esille lukemistani poliisiraporteista. Raporttien määrä kasvoi räjähdysmäisesti ja epäiltyjä henkilöitä seurattiin hyvinkin tarkkaan.

– Toveripiireihin myös soluttauduttiin. Soluttautuja saattoi esimerkiksi olla joku poliisin tuttava, jolla oli hyvät suhteet yhteisöön, josta tietoja oli tarkoitus urkkia. Saattoi myös käydä niin, että poliisi sai tai pakotti urkkijakseen jonkun puolueaktiivin, joka raportoi tietoja esimerkiksi puolueen kokouksista ja tovereiden välisistä keskusteluista.

– Myös talonmiehet ja näiden puolisot olivat tärkeitä tietolähteitä poliisille: heidän piti tarkkailla pihapiirrin tapahtumia sekä raportoida näkemästään ja kuulemastaan. Ilmapiiri kaupungeissa ja kylissä oli sairaalloisen vainoharhainen: ne olivat eräänlaisia verkostoja, joissa kaikki epäilivät ja vahtivat toistensa tekemisiä.

Runoilija Elvi Sinervo: luova kommunisti

Kuten edellä on tullut esille, myös naisia on Suomessa vangittu poliittisista syistä. Vankilassa toisinajattelijoiden yhteisö tiivistyi.

– Tämä oli väistämätöntä, koska vankilassa oli käytännössä mahdotonta olla yksin. Selleissä saattoi olla neljäkin ihmistä samaan aikaan: tämä piti joko kestää tai kuten Elvi Sinervo kirjoitti, että ”olen valmis murhaan”, kun selliin tuotiin yksi vanki lisää. Mikäli vankilassa kaipasi omaa rauhaa, piti tehdä jokin rangaistava teko, että ”pääsi” pimeään koppiin, eli niin sanottuun karhunkoppiin kärsimään vesi ja leipä linjalle.

– Vankiselleissä vietetty aika siis ajoi naisia väistämättä yhteen. Ei tämä kuitenkaan helppoa ollut kuten Sinervon esimerkki osoittaa ja kestikin pitkään ennen kuin hänet hyväksyttiin naispiiriin kunnolla.

– Vankilamuistelmien ja kirjeiden Runoilija Sinervo näyttäytyy itsepäisenä luonteena, eikä hän hyväksynyt puolueen johtoportaan kuten Hertta Kuusisen, Aili Mäkisen ja Elli Stenbergin pragmaattista puoluekuria. Sinervo koki, että hänen ympärillään oli vankilassa kaksi sensuuria: ensimmäisen muodostivat Kuusinen, Mäkinen ja Stenberg, jotka vankilan sisällä päättivät toveripiirin asioista sekä toisen vankilan johto, joka jatkuvasti tarkkaili vankien edesottamuksia. Sinervo joutui vankilassa taistelemaan puolue- ja vankilakuria vastaan.

Sinervo oli kommunistina oman tiensä kulkija, joka ei halunnut asettua auktoriteettien valmiiksi asettamiin muotteihin.

– Hän on muun muassa kirjoittanut, ettei sietänyt toveripiirin tiukkaa kuria tai sitä, mikäli hänen ajatteluaan pyrittiin rajoittamaan. Sinervo suhtautui kriittisesti siihen, ettei tunteita olisi saanut näyttää ja että olisi pitänyt olla eräänlainen puolueen virkamiesmäinen ja kivikasvoinen työntekijä.

– vähitellen Sinervo silti tavallaan alistui ja hän alkoi hedelmällisen salakirjeidenvaihdon Kuusisen kanssa, ja pääsi osaksi yhteisöä. Se taisi olla lopulta ainoa keino selviytyä vankila-ajasta henkisesti.

Elvi Sinervo tuomittiin heinäkuussa 1941 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta: miksi yksittäinen naisrunoilija koettiin valtiojohdon taholta näin vaaralliseksi henkilöksi?

– Yksi syy oli varmasti se, että Sinervo oli Mauri Ryömän puoliso. Ryömä kuului Sdp:hen 30-luvulla ja hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1936. Jatkosodan aikana Ryömä oli turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä perustettuaan Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keväällä 1940. Sinervo oli myös seuran johtokunnassa. Sotien jälkeen Ryömästä tuli SKP:n näkyvimpiä henkilöitä ja hän toimi kansanedustajana vuosina 1945 – 1958.

– Sinervo itse oli 30-luvulla aktiivisesti mukana Toveri- ja Nuoriseurassa sekä järjestötoiminnassa. Hän kirjoitti esimerkiksi tekstejä puhekuorojen esityksiin ja novelleja Tulenkantajat-lehteen: Sinervon tekstit olivat valtiovallan mielestä luonteeltaan kommunistisia.

– Sinervon kuritushuonetuomio on mielenkiintoinen kysymys, koska tuomiota ei tarvinnut perustella. Valtiollisella poliisilla oli ennen jatkosotaa tuhansia ihmisiä käsittävät listat, joissa luokiteltiin ”epäilyttävät” henkilöt sekä sellaiset, jotka oli välittömästi pistettävä turvasäilöön ja saattaisivat sodan syttyessä aiheuttaa hankaluuksia: Sinervo oli yksi heistä.

Karmea 30-luku

Mikä vuosikymmen on ollut työväenliikkeelle, sen toimijoille sekä vasemmistolaisille ja kommunistiselle puolueelle haastavinta aikaa toimia.

– Tosiasiallisesti tietysti jatkosota oli kaikkein vaikein, koska silloin kommunistit taistelivat elämästä ja kuolemasta, koska vastustivat liittolaisuutta Natsi-Saksan kanssa ja pelkäsivät oman tulevaisuutensa puolesta. Mutta sota-aika oli tietysti poikkeusaikaa.

– 30-luku puolestaan oli demokraattisen valtion periaatteiden pohjalta haastavinta aikaa kommunisteille. Kuten edellä totesin, niin silloin Lapuan liikkeen painostuksesta säädettiin muun muassa kommunistilait. 20-luvun lopulla vientiteollisuuden ja talonpoikien edustajat rupesivat liittoutumaan keskenään sekä tekemään kommunistien organisoimien lakkojen seurauksena enemmän yhteistyötä keskenään. Kommunistien rooli ammattiyhdistysliikkeessä kasvoi ja työnantajaosapuoli piti asiaa huolestuttavana: se ryhtyi tekemään tiivistä yhteistyötä Lapuan liikkeen kanssa ja painostamaan Suomen hallitusta. Hallituksessa myös istui tuolloin ministereitä, jotka jakoivat Lapuan liikkeen ajatusmaailman.

– Presidentti Relander oli esittänyt jo 1929 että kommunistinen toiminta tulisi kieltää lailla. Parlamentaariset keinot olivat oikeiston mielestä kuitenkin liian hitaita, kun mm. sosialidemokraatit asettuivat lakeja vastaan. Heinäkuussa 1930 Lapuan liike järjesti talonpoikaismarssin Helsinkiin eräänlaisena voimainnäyttönä Suomen kansalle ja erityisesti eduskunnalle. Presidentti hajotti eduskunnan, syksyllä järjestettiin uudet vaalit, joihin kommunistit eivät saaneet osallistua, ja uusi hallitus vahvisti kommunistilait. Lait olivat varsin ylimalkaisia ja kaikki vähänkään kommunismiin viittaava toiminta kyettiin niiden turvin kieltämään.

Lapuan liike oli vuosina 1929 – 1932 vaikuttanut äärioikeistolainen ja kommunisminvastainen kansanliike, jonka toimintaa jatkoi kesäkuussa 1932 perustettu IKL.

– Kyseiset liikkeet ovat osa 30-luvun paranoian kehittymistä. Ne olivat vahvasti talonpoikaisliikkeitä sekä vientiteollisuuden ja työnantajaosapuolen etujärjestöjä, eli niin sanottuja painostusryhmiä. Suomessa äärioikeiston ja fasismin nousu ovat osa eurooppalaista kehitystä, missä demokraattiseen yhteiskuntaan pyrkivää järjestelmää pyrittiin horjuttamaan: hallitsevan luokan keskuudessa pelättiin sitä, mihin sosialismi saattaisi toteutuessaan johtaa.

– Euroopassa esimerkiksi Baltiasta ja Puolasta kehkeytyi lähes äärioikeistolaisia diktatuureja. Italiassa ja Saksassa puolestaan siirryttiin fasismin ja kansallissosialismin tielle. Suomessa tältä vältyttiin osittain siksi, että sosialidemokraatit olivat ainakin jollain tasolla saavuttaneet kasan syvien rivien kannatuksen. Joka tapauksessa Lapuan liikkeellä ja IKL:llä oli fasistiset päämäärät: heidän ideologiansa oli valettu keskieurooppalaisen fasismin ja kansallissosialismin periaatteiden mukaiseksi. Suomen kannalta lienee onni, että liikkeiden johdot olivat poliittisen toiminnan kyvyiltään täysiä amatöörejä.

Näyttelyssä on nostettu esille myös työväentaloja ja niiden sulkemisia.

– Se on osa suomalaista 30-lukua ja seurausta oikeistoradikalismin noususta. Kesän alussa vuonna 1930 toteutettiin ensimmäiset Lapuan liikkeen toteuttamat muilutukset. Samoihin aikoihin ensimmäisiä työväentaloja tuhottiin ja naulattiin laudat ikkunoihin. Työväentaloja tuhottiin ja poltettiin valtavat määrät.

– Jotain samaa 30-luvussa ja tässä päivässä mielestäni on: erityisesti se ilmenee eräänlaisena kansan kahtiajakautumisena, ”rajat kiinni” -tyyppisten mielenosoitusten lisääntymisenä sekä ulkomaalaisiin kohdistuvana vihamielisyytenä, rasismina ja vainoharhaisuutena.

Suomi 100 vuotta

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, että Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta. Maan historiaa ja sen vaiheita käsitelläänkin eri yhteyksissä hyvin eri tavoin.

– Toivon että he, jotka käyvät näyttelyssä, havahtuvat siihen, että itsenäisen Suomen historiasta löytyy ajanjakso, jona osa kansalaisista käytännössä heitettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja monet joutuivat elämään nuoruutensa maassa, missä heitä ei hyväksytty. Mielestäni tämä on asia, mistä kannattaisi historiasta ottaa opiksi, etteivät samat virheet toistuisi, Suhonen päättää.