Pääkirjoitukset
On suorastaan huvittavaa, millaisen farssikomedian sekä kokoomus
ja työnantajat että toisaalta hallituspuolueet ovat järjestäneet
Vanhasen hallituksen pääoma- ja yritysverotusta koskevan esityksen
ympärillä. Kokoomuksen kansanedustajat ovat syyttäneet esityksen
lyövän "työllistäviä kasvuyrityksiä ja
menestyviä yrittäjiä punamullan nuijalla päähän".
Työnantajajärjestöt ovat tyytyväisyyttään
peittääkseen narisseet, että esityksessä on "paljon
epäkohtia" ja että osinkojen verokohtelu on "pettymys".
Hallituspuolueiden edustajat puolestaan ovat kehuneet häpeilemättä
esityksen yritysystävällisyyttä, joka "auttaa pitämään
yritysten pääkonttorit ja tuotannon Suomessa".
Todellisuudessa hallituksen pääoma- ja yritysveropaketti merkitsee
noin 500 miljoonan euron verohelpotusta pääomapiireille ja jättää
vähintään 30 prosenttia osingoista edelleen verovapaiksi,
olkoot osinkotulot miten suuria tahansa. Samaan aikaan kun jopa työttömien
pienistä päivärahoista peritään veroa, hallitus
esittää, että osakkeenomistajat voivat nostaa osinkoja listaamattomissa
yhtiöissä verovapaasti 90 000 euroon asti. Näin aikana, jolloin
yhtiöt jakavat nyt jo viidentenä vuonna peräkkäin ennätykselliset
yli 10 miljardia euroa osinkoina. Kaiken lisäksi hallitus esittää
myös helpotusta varallisuusverotukseen.
Hallituksen esitys on siis jälleen uusi lahjoitus pääomapiireille.
Se suosii pääomanomistajia palkansaajien, työttömien,
eläkeläisten ja muiden veronmaksajien kustannuksella. Samalla
se heikentää julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan rahoitusta.
Ökyrikkaat saavat jatkaa yhteiskunnan siivellä elämistä
muiden joutuessa kustantamaan ne julkiset palvelut, joita myös suuryhtiöt
ja niiden omistajat käyttävät hyväkseen.
Sen ymmärtää, että kokoomus ja työnantajat teeskentelevät
harhautusmielessä tyytymättömyyttä näin ruhtinaallisen
lahjoituksen edessä. Mutta se, että keskustan ja SDP:n edustajat
kehtaavat sitä estottomasti kehua, osoittaa, miten täysin he ovat
"yhteisen hyvän" nimissä omaksuneet pääomapiirien
edut ja kääntäneet selkänsä tavallisille ihmisille.
SKP ei tällaista "verouudistusta" hyväksy. Se vaatii
pääomatulojen laittamista verotuksessa samalle viivalle palkkojen
ja muiden tulojen kanssa. Tällainen veromalli kohtelisi puheenjohtaja
Yrjö Hakasen mukaan oikeudenmukaisesti myös pienyrittäjiä,
koska pieniä pääomatuloja verotettaisiin lievemmin niin kuin
muitakin pieniä tuloja. Samalla pääomatulojen laittaminen
verotuksessa samalle viivalle palkkojen ja muiden tulojen kanssa ehkäisisi
myös palkkatulojen muuttamista veronkiertotarkoituksessa pääomatulon
muotoon. (ES)
"Normandian maihinnousu 6. kesäkuuta 1944 oli toisen maailmansodan
käännekohta, joka nopeutti natsi-Saksan tappiota." Näin
Helsingin Sanomat 30. toukokuuta. Ja epäilemättä käännekohta-hokemaa
toistetaan näinä päivinä ahkerasti, kun maihinnoususta
on kulunut 60 vuotta.
Totta Helsingin Sanomien virkkeessä on jälkiosa. Normandian
maihinnousu nopeutti Natsi-Saksan tappiota. Mutta mikään käännekohta
se ei ollut. Käännekohta oli ollut jo paljon aikaisemmin, tai
oikeastaan monta käännekohtaa: Moskovan edustalla talvella 1941-42,
Stalingradissa talvella 194243 ja Kurskissa kesällä 1943. Toisen
maailmansodan lopputulos oli jo ratkennut itärintamalla. USA:n ja Britannian
rooli fasistisen liittouman kukistamisessa oli varsinkin Euroopassa aika
marginaalinen.
Länsiliittoutuneiden ja Saksan välinen rintama ei ollut päärintama
senkään takia, että sitä ei ollut olemassa ennen kuin
kesästä 1944 lähtien. Länsiliittoutuneet viivyttelivät
vastoin lupauksiaan toisen rintaman avaamista kaksi vuotta. Normandian maihinnousuun
ryhdyttiin vasta, kun kävi ilmeiseksi, että Neuvostoliitto hoitaa
asian muuten yksinään.
Neuvostoliiton ja Saksan välinen rintama oli kaikilla mittareilla
mitaten ylivoimaisesti toisen maailmansodan päärintama. Sinne
Saksa liittolaisineen oli keskittänyt 80 prosenttia sotavoimastaan
ja siellä se kärsi ylivoimaisesti suurimmat miehistö- ja
kalustotappionsa. Selvä päärintama itärintama oli Normandian
maihinnousun jälkeenkin, jolloin Saksa siirsi edelleen eliittijoukkojaan
länsirintamalta itärintamalle.
Ja kun presidentti Bush ja kumppanit nyt valehtelevat, miten USA ja Britannia
voittivat sodan ja pelastivat maailman, kannattaa muistaa sekin, että
anglosaksiset suuryhtiöt rahoittivat ennen sotaa natsi-Saksan varustautumista
ja harjoittivat sodan aikanakin kiinteää yhteistyötä
vihollisen kanssa. Bisneksenteossa käytettiin hyväksi myös
keskitysleirien orjatyövoimaa. Niiden amerikkalaisfirmojen joukossa,
jotka sijoittivat natseihin, olivat Ford, GE, Standard Oil, Texaco, ITT,
IBM ja GM. Liikemiehiin, jotka hyötyivät yhteistyöstä
ja Auschwitzista, kuului muun muassa Bushin isoisä.
Oma lukunsa on se, että länsivallat kävivät sodan
loppuun saakka natsien, muun muassa Heinrich Himmlerin edustajien kanssa
salaisia neuvotteluja erillisrauhan solmimisesta Saksan kanssa ja yhteisen
rintaman kääntämisestä Neuvostoliittoa vastaan.
Toisen maailmansodan historiaa on vääristely vuosikymmeniä,
ja vääristely jatkuu entistä röyhkeämpänä.
Vääristely on rikos historian tosiasioita ja ihmiskunnan kollektiivista
muistia kohtaan. (ES)
Irakin uuden väliaikaisen hallituksen nimitysprosessi kertoo paljon
siitä, kuinka paljon on uskomista USA:n väitteisiin "suvereenisuuden"
luovuttamisesta irakilaisille.
Uuden hallituksen pääministeriksi nimitettiin Ijad Allawi,
tähänastisen nukkehallinnon eli "väliaikaisen hallintoneuvoston"
jäsen. Allawilla on pitkäaikaiset ja läheiset suhteet CIA:han
ja Britannian tiedustelupalveluun MI6:een. Hänen ryhmittymänsä
"Irakin kansallinen sopusointu" (Iraqi National Accord) on CIA:n
perustama ja rahoittama.
Allawi välitti sukulaisensa Ahmed Chalabin tavoin ennen Irakin sotaa
perätöntä tiedustelutietoa sekä USA:lle että Britannialle.
(Mikä ei tarkoita, että niitä vedettiin oikeasti nenästä.)
Juuri Allawi syötti surullisenkuuluisan väitteen, jonka mukaan
Irakilla oli kyky käynnistää hyökkäys joukkotuhoasein
45 minuutissa.
Hallituksen nimittämisen piti olla YK:n lähettilään
Lakhdar Braminin asia. Hänen sanottiin pyrkivän valikoimaan hallitukseen
teknokraatteja, jotka eivät kuulu irakilaisten inhoamaan tähänastiseen
nukkehallintoon. Toisin kävi. USA:n käskynhaltija Paul Bremer
esitti nukkehallinnolle USA:n ehdokkaana Allawia, jonka tämä ikään
kuin itsenäisesti hyväksyikin. Braminin ei auttanut muu kuin sanoa
"kunnioittavansa" päätöstä. Sekin on tietysti
mahdollista, että USA:lla ja Braminilla oli salainen yhteispeli asiassa.
Allawi ilmoitti heti haluavansa koalition joukkojen jäämistä
Irakiin.
Tällä viikolla väännettiin sitten kättä
seremoniallisen väliaikaisen presidentin henkilöstä. Nukkehallinto
ajoi paikalle puheenjohtajaansa Ghazi al-Jawaria. Bremer ja YK taas kannattivat
entistä ulkoministeriä Adnan Pachachia. Bremer uhkasi käyttää
veto-oikeuttaan, ellei hänen suosikkiaan valita. Hän sai tahtonsa
läpi ja Pachachi valittiin, mutta tämä kieltäytyi saman
tien, jolloin USA taipui Jawarin valintaan.
Valtamediassa on puhuttu USA:n taktiikan muutoksesta ja uuskonservatiivien
jäämisestä häviölle. Tällä on viitattu
muun muassa USA:n tiettyyn joustavuuteen väliaikaishallituksen nimitysasiassa
ja valmiuteen siistiä YK:n turvallisuusneuvostolle esitettävää
päätöslauselmaluonnosta. Kaikkea Bushin hallinnon käyttäytymistä
on nyt kuitenkin tarkasteltava miehityksen umpikujan ja lähestyvien
presidentinvaalien valossa. (ES)