Nailonit narulla yksinäisen Mannerin mökillä

Alkuperäinen kirjoittaja: RAINI LEHTONEN

Finlandia-palkinnon sai Helena Sinervo romaanistaan Runoilijan talossa. Se on elämäkertaromaani runoilija Eeva-Liisa Mannerista.

Olen sitä sukupolvea, jolle Manner oli todella tärkeä runoilija ja josta myös muodostui melko selkeä kuva. Olin 60-luvun alussa kerran hänen kellariasuntonsa ovella tamperelaisen miesrunoilijan kanssa. Manner vaihtoi muutaman sanan muttei ottanut vastaan.

Toisen kerran lähdimme ex tempore tapaamaan häntä hänen mökilleen Havisevalle. Mieleen painui voimakkaasti näkymä: harmaa pieni mökki jyrkässä rinteessä, keltaiset narsissit kukkimassa, narulla nailonsukat kuivumassa, alhaalla tumma vesi. Tästä maisemasta ovat säkeet kokoelmasta Orfiset laulut:

Kun ranta ja heijastus ovat aivan samat

ja ehyt ja tyyni on taivaan ja veden avioliitto,

Eeva-Liisa Manner ei ollut kotona. Jouduimme muistaakseni istumaan Kangasalan juna-asemalla koko yön ennen kuin pääsimme takaisin Tampereelle.

Tämän pienen kosketuksen ja runojen lukemisen perusteella minulle jäi kuva hyvin hauraasta ja ihmisiä pakenevasta naisesta, joka kirjoitti äärimmäisen kauniita ja yksinäisiä runoja, mutta myös kantaaottavia.

"Olen kommunisti ilman puoluekirjaa", hän lienee sanonut, koska lause on Sinervon kirjassa. Mutta hän on sanonut myös "Minua loukkaa ajatus, että tavaroitani pengotaan, jos minusta tulee raato". Nyt näin on kuitenkin tapahtunut.

o o o

Helena Sinervo on penkonut kaiken kirjallisen, mitä Mannerista on löytynyt. Häntä pyydettiin tekemään elämäkerta, mutta Manner alkoi elää Sinervon päässä kuin romaanihenkilö, joten lopulta hän kirjoittikin romaanin. Sinervo sanoo, ettei enää tiedä, mikä on faktaa, mikä fiktiota.

Faktaa kirja selvästi kuitenkin pääasiassa on. Eeva-Liisa Mannerin elämä on ollut kovaa. Hänet on keisarileikattu aliravitsemukseen ja flunssakuumeeseen kuolleen äitinsä vatsasta. Isänsä hän tapasi muutaman kerran aikuisena, eikä enemmästä välittänyt. Hän kasvoi isovanhempiensa kanssa.

Varsinkin isoäiti oli äärimmäisen ankara, syytti, syyllisti, pieksi ja veisasi virsiä. Isoisä hakkasi kerran Eeva-Liisan verille pianonkielillä, siksi että ystävän ujo pikkuveli käskystä saattoi hänet kotiovelle. Tyttö pakeni tätä kauheutta puiden latvoihin omiin maailmoihinsa.

Mannerkin oli kerran raskaana, mutta hänet abortoitiin, koska lääkärit pitivät hänen hermojaan liian huonoina. Hän uskoi itsekin, ettei voisi kasvattaa lasta, koska kissat ja jopa papukaija saivat hänestä yliotteen.

Kerran hän oli menossa naimisiin, mutta miehen ruotsalainen vaimo haki miehen pois.

Yksinäisyys oli Mannerin osa, mutta rakkaudennälkäänsä hän saattoi hakea kadulta apua.

Helena Sinervo on ujuttautunut häkellyttävän uskottavasti ikonina pidetyn runoilijan nahkoihin, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Lapsuuden ja Tampereen aikojen lisäksi runoilija on kirjassa paljon Espanjassa, jossa maanjäristys hajotti hänen talonsa katon.

Talon ja remonttimiesten kanssa riittää puuhaa. Naapuripihalla on erikoinen pari: kana viettää öitään aasin selässä ja nostaa hirveän rähinän, jos sitä katsoo liian läheltä.

Myös Mannerin ajankäsityksestä saadaan tietää, että hän uskoi ajan virtaavan tänne maailmasta, joka on meidän aikamme negatiivi, antimaailma, jossa kaikki on jo tapahtunut.

o o o

Helena Sinervon Runoilijan talossa on Finlandian arvoinen hieno kirja, jossa on Eeva-Liisa Mannerin elämän raameja ja ydintäkin vuoteen 1972. Hän eli vuoteen 1995. Mutta siinähän ei minä-muodossa puhu vain Manner, vaan myös Sinervo. Se häiritsee, kun Mannerista oli jo päässä kuva. Mielestäni Manner olisi kirjoittanut viipyilevämmin, runollisemmin. Mutta lukea kirja kannattaa, tiesi Mannerista etukäteen tai ei.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004, 240 sivua, 23,90 euroa.