”Kuvataiteilijoiden pitäisi tehdä vallankumous”

20.08.2015 - 11:40
(updated: 16.10.2015 - 10:39)
– Toivoisin enemmän anarkistisuutta, joka lähtee juuri taiteilijoista, ei suinkaan ummehtuneista taidelaitoksista, joissa byrokratia ja sponsoreiden nuoleskelu tukahduttavat luovuuden, sanoo Jori Kalliola. / Marko Niemi |

Taiteen marginaalissa työskentelee runsaasti valtavirtamedian ja apurahojen ulkopuolelle sysättyjä taiteilijoita. Raumalla 1968 syntynyt, nykyisin Hangossa asuva yhteiskuntakriittinen taiteilija Jori Kalliola on osa tätä rämäpäisten omantienkulkijoitten klaania, jotka tinkimättömästi toteuttavat näkemyksiään. Kuvataiteen lisäksi mies on laulanut ja musisoinut eri orkestereissa.

Seuraavassa Kalliolan näkemyksiä taiteesta, ja esille nousevat myös suomalaisen yhteiskunnan lukuisat epäkohdat.

Tie vei Helsinkiin

1980-luvun lopulla Rauman henkinen ilmapiiri rupesi ahdistamaan ja tie vei Helsinkiin. Helsingissä Kalliola ryhtyi vakavammin perehtymään myös kuvataiteeseen.

– Maalasin ja luin valtavasti taidetta käsittelevää kirjallisuutta, mutta päässäni huusi ”ei taidekouluun!”.

Kalliolan kapina kohdistui siihen, että pitäisi todistella pääsykoeraadille kykyjään.

– Olen aina vastustanut auktoriteetteja. Päätin opiskella taidetta itsenäisesti tekemällä ja lukemalla. Oman taiteilijaäänen löytämisessä meni kuitenkin aikaa.

Kalliolan ensimmäinen näyttely oli vuonna 1999 Helsingin Taiteiden yössä vanhoilla VR:n makasiineilla. Siitä lähtien näyttelyitä oli vuosittain ensimmäisen lapsen syntymään 2006 asti.

– Vuosien 2006–2010 välillä perheeseen syntyi kaksi lasta ja keskityin enemmän musiikkiin.

Kalliolan mukaan kuvataiteen parissa työskentelyä Helsingissä hankaloitti myös työhuoneiden korkea hintataso ja monille kuvataiteen parissa työskenteleville on tullut tutuksi, kuinka tiukassa apurahat ovat.

– Hain apurahoja, mutten saanut ja ymmärsin että minun on turha hakeakaan. Itseoppineilla näyttöjen tulee olla helvetinmoiset ennen kuin rahoitusseulojen läpi pääsee, valmistuuhan vuosittain suuri joukko taiteilijoita tappelemaan murusista.

Muusikon töiden ohella hän on työskennellyt mm. puiden hoitoalalla, koska täyspäiväinen taiteen tekeminen on ollut perheelliselle mahdotonta.

– Taide ei ole yksin riittänyt perheen elättämiseen, työtilavuokran ja muiden taiteessa tarvittavien materiaalien maksamiseen. Raskaat työrupeamat ovat syöneet energiaani siinä määrin, että taidetta on ollut ajoittain vaikea tehdä.

Oma ääni löytyy

Vuonna 2010 Kalliola sai edullisemman työhuoneen käyttöönsä.

– Oma ääneni rupesi löytymään. Duunejani lähti myös Suomen ulkopuolelle muun muassa Venäjälle ja Brasiliaan. Halusin teoksieni kautta tuoda julki yhteiskunnallisia näkemyksiäni. Tekstin ja kuvataiteen yhdistäminen oli alussa hankalaa, koska en halunnut tulla verratuksi amerikkalaisiin 80-luvun katutaiteilijoihin.

– Sitten ajattelin, että paskanmarjat: eihän omaksi kokemani tyyli kenenkään yksinoikeus ole. Samalla hän ryhtyi käyttämään raskaita materiaaleja, jotta saisi teoksiinsa reliefimäisyyttä ja primitiivisyyttä.

– Muutimme Hankoon 2014. Sain yllättäen kasan hirsiä ja pääsin tekemään sitä, mitä olin halunnut, eli veistoksia. Hangossa aikaa kuvataiteen tekemiseen tuli huomattavasti enemmän.

Kalliola on pitänyt useita näyttelyitä ja ollut mukana yhteisnäyttelyissä, muttei säästele sanojaan kritisoidessaan suomalaista galleriatoimintaa, vaan pitää systeemiä mätänä.

– Punaisena lankanani on ollut se, etten maksa galleristeille penniäkään. Kuvataiteilijoiden pitäisi tehdä vallankumous, koska tiettyjen galleristien tilavuokrat ovat taiteilijoita riistäviä. Taiteilijoiden ei tulisi sellaiseen suostua. Itse en ole suostunut, enkä tule suostumaan. Omalla teoksellani voin maksaa galleristille.

Kalliolan töitä on ollut esillä myös kapakoissa ja tällöin taiteesta pääsevät osalliseksi hekin, jotka eivät gallerioissa käy.

– Ravintoloissa taiteeni on otettu hyvin vastaan: ihmiset keskustelevat töistäni, kyselevät taustoja, naureskelevat ja ymmärtävät mitä olen pyrkinyt välittämään. He myös ostavat töitäni, joita myyn maksukyvyn mukaan.

Ympäröivän sirkuksen kuvaaja

Taiteilija ei ole pyrkinyt trendeillä kikkailuun saati ns. oikeaoppisuuteen.

– Omien näkemysten rehellinen esille tuominen on tärkeintä. Haluan näyttää ihmisille minkälaiselta meitä ympäröivä sirkus mielestäni näyttää. Taide on tapani osallistua keskusteluun. Teen taidetta, koska haluan sanoa nykymenosta, sen vääryyksistä ja eriarvoistavasta politiikasta oman mielipiteeni. Inspiraationlähteistäni suurin on halu kritisoida. Minulle asioiden kyseenalaistaminen on taiteen keskeisimpiä tehtäviä. Jos minut mielletään poliittiseksi taiteilijaksi niin siitä vaan, olen sitä ihan mielelläni. En kuitenkaan tietoisesti pyri mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan toimin vaistonvaraisesti. Taide on minulle kokonaisvaltainen tapa nähdä ja kokea.

Minkälaisena näet maailman?

– Olen ajatusmaailmaltani syvästi vasemmalla ja sukuni on työläistaustaista. Oikeudenmukaisuuden tulisi toteutua huomattavasti nykyistä paremmin. Kaikilla pitäisi olla tasa-arvoiset lähtökohdat. Näin ei nykyisessä uusliberalistisessa sirkuksessa kuitenkaan ole. Toivoisin solidaarisuutta ihmisten välille ja että välittäisimme toisistamme.

Kalliolan mukaan syrjittyjä ja vähävaraisia pitää auttaa, koska rikas eliitti kyllä pärjää.

– Eräänlainen solidaarisuusvaje kertoo paljon siitä, minkälainen Suomi valtiona on. Mielestäni puhe yhteiskuntamme tasa-arvoisuudesta onkin lähinnä suuri klisee.

Mitkä ovat mielestäsi suomalaisen yhteiskunnan suurimmat epäkohdat?

– Se, ettei kaikilla lapsilla ole samoja lähtökohtia elämässä. Epäkohtaan pystyttäisiin vaikuttamaan, mikäli päättävissä elimissä aidosti haluttaisiin. Elämme nykyisin harhan vallassa uskottelemalla, että olisimme kaikki samassa veneessä, mutta todellisuudessa näin ei ole. Tiedän perheitä, joissa vanhemmilla ei ole varaa edes päivittäiseen ruokailuun. Jokainen voi siis miettiä onko yhteiskunnassamme parannettavaa, omasta mielestäni on ja paljon.

Taiteen tehtävä herätellä

Kalliolan mukaan taiteen pitäisi herätellä, saada ihmiset ajattelemaan.

– Toivoisin enemmän anarkistisuutta, joka lähtee juuri taiteilijoista, ei suinkaan ummehtuneista taidelaitoksista, joissa byrokratia ja sponsoreiden nuoleskelu tukahduttavat luovuuden.

Kulttuurimäärärahojen osuus on valtion budjetista hälyttävän pieni ja valitettava tosiasia on se, että sosiaaliturvasta – jota sitäkin nykyinen hallitus pyrkii kaikin mahdollisin keinoin leikkaamaan – on muodostunut monille taiteilijoille pääasiallinen tulonlähde, jonka ”nauttimista” pyritään rajoittamaan ”työhön kannustamisella”. Kalliolan mukaan paras ratkaisu taiteilijoille ja kaikille muille pienituloisille olisi kansalaispalkka.

– Se ei suinkaan passivoita ihmisiä, kuten oikeistosiipi usein antaa ymmärtää. Kansalaispalkan myötä syntyisi varmasti uutta ja luovaa toimintaa. Samalla ihmiset tuntisivat itsensä selkeämmin osaksi yhteiskuntaa.

Kriittisten argumenttiensa jälkeen Kalliola kertoo odottavansa hämärtyvää syksyä, että saa viettää pitkiä työpäiviä työhuoneessaan ja keskittyä rauhassa uuden materiaalin luomiseen. Lopuksi hän toteaa Lauri Viitaa mukaillen: ”Ei ihminen voi opiskella itseään taiteilijaksi, vaan pyrkiessään täyttämään omia tarpeitaan, hän parhaimmassa tapauksessa huomaa olevansa sellainen!”

Tekijä

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Kulttuuri

Kommentit (2 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.