Kuulkaa korpeimme kuiskintaa...

Alkuperäinen kirjoittaja: ARTO TUOMINEN

Turkulainen, Rovaniemellä syntynyt työläiskirjailija Väinö Lesonen palaa omaan sielunmaisemaansa, lapsuutensa pohjoiseen. Hänen viides kirjansa Johanneskin tulee vie lukijat jonnekin Ranuan raukoille rajoille, kyliin joita ei oikeastaan enää ole. Maille, joita hallitsevat hylätyt torpat ja yksinäisen kuikan huuto erämaalammella.

Johanneskin tulee on kertomus köyhien pirujen kamppailusta unelmistaan puutteen pesässä, jossa ei ole kuin neljä seinää, pöytä, sänky ja ikuinen pelko ja huoli toimeentulosta.

Torpista on lähdetty leivän perään, vain harva on palannut, sillä särpimen hanke etelän asutuskeskuksissa ja Volvon liukuhihnalla Ruotsissa oli jotenkin helpompaa. Luonnollinen ratkaisu lähteminen ei kenellekään ollut.

Mutta elämässä on lähdettävä, ainakin jos mielii takaisin. Itärajan takaa karanneen hullun suden pojat palaavat pieneen kotikyläänsä, tuohon Jumalan hylkäämään maankolkkaan muistelemaan menneitä.

o o o

Kirjan kertojana on nuorempi veljeksistä, Kuikka, joka palaa metsäpolkua pitkin ja ehtinee lapsuudenkodille ennen Ruotsista palaavaa isoveljeään Johannesta. Isä Hariton ja äiti ovat jo kuolleet.

Nuoremman pojan paluu on vanhojen muistelua, lammella leijuu eteen vanhoja tuttuja; lampeen hukuttautunut Kirsti, sepän Eila housuttomana ja pakarat paljaana pyllistämässä pöytää vasten ja Joomies muurarin kihveli kädessä.

Kirjassa on ennen kaikkea kuitenkin kyse isän ja poikien, oikeastaan isän ja Johanneksen suhteesta. Se suhde ei todellakaan ollut ongelmaton.

Isä oli loikannut rajan yli Karjalan Vuokkiniemestä ja kärsi pakolaisen leimasta ja ryssävihasta koko elämänsä. Sama ryssänleima siirtyi isältä pojille. Lesonen haluaa samalla kysyä, kuinka iso osa ryssävihasta on ollut valtiovallan synnyttämää.

Pakolaisuus on yksi Lesosen kirjan teemoista; Johanneskin pakenee, paitsi kelvotonta isä-poika-suhdetta, myös kehnoa elintasoa, kituuttamista armopaloilla sekä sitä vihanpitoa.

o o o

Johanneskin tulee, siitä nuorempi veljeksistä on ihan varma, sillä Johanneshan on niin luvannut. Ehkä Johannes jääkin vanhoille kotikonnuille. Ei varmaan mene enää Ruotsiin. Voisiko veljesten elämä vielä palautua entiseen? Sillä niin paljon jäi sanomatta. Olisiko mahdollista nähdä vielä isä ja äiti? Nuo maan poveen tyrkätyt.

Kuikka ikävöi isää ja äitiä ja odottaa Johannesta, sitten voitaisiin yhdessä nauraa menetetylle elämälle, jota kukaan ei saa takaisin. Sitten voitaisiin muistella rikasta lapsuutta, ainakin sen kuviteltua rikkautta.

Lesonen taitaa tarinan kuljetuksen tavalla joka ei jätä kylmäksi; lapsuuden sielunmaisema, veljesten konnankoukut, nöyryytykset koulussa, kaikki elettyä oikeaa korvenmakuista elämää.

Hauskakin Lesonen osaa olla;. kuvaus korpikylän Mökkiteatterin esityksestä Tiltun tauti, saa vedet silmiin, samoin kuvaus kotitekoisten piikkarien tekemisestä.

Veljesten eroottinen herääminen korpikylällä, pohjoisen Macondossa, on kerrottu räävittömän hauskalla ja ilakoivalla tavalla, kielellä jonka klangi on kuin proosaa, runoutta ja musiikkia.

Lesonen käyttää paljon hengästyttävän lyhyttä lausetta, tehokeino sekin. Sanat kumpuavat värikkäästi toisesta todellisuudesta; pounikko painuu ja turskahtelee kun veljekset kuokkivat turvesuota.

Kirjan loppu on unohtumaton. Oltuaan välillä kuin Timo K. Mukka ja Ilmari Kianto yhdessä, Lesonen rakentaa kirjansa lopun kuin eteläamerikkalaiset mestarit, mennään maagisen realismin puolelle, jossa kaikki on mahdollista. Kyllä kannattaa odottaa, sillä Johanneskin tulee!