Kansannousu Egyptissä

Kansannousut diktatuurihallintoja vastaan ovat leviämässä Tunisiasta muihin Afrikassa ja Lähi-idässä sijaitseviin arabi- ja muslimimaihin, muun muassa Jemeniin ja Egyptiin. Maista tärkein on Egypti. Se sijaitsee kahdella mantereella, sekä Pohjois-Afrikassa että Lähi-idässä. Se on 80 miljoonan asukasluvullaan maailman viidenneksitoista suurin ja arabimaiden suurin valtio. Se on virallisesti tasavalta, mutta käytännössä USA:n talutusnuorassa oleva diktatuuri, jota on pian kolmekymmentä vuotta omavaltaisena presidenttinä hallinnut Hosni Mubarak.

Pari viikkoa sitten USA:n ulkoministeri Hillary Clinton varoitti arabijohtajia, että heidän alueensa ”perustukset ovat vajoamassa hiekkaan”. Täsmällisempää olisi sanoa joukkojen laajenevan kansannousun paljastaneen, että USA:n oman politiikan pilarit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ovat mätänemässä ja luhistumassa.

Niin kuin Tunisiassa myös Egyptissä ja merkeistä päätellen muuallakin nuoriso- ja työläisjoukot ovat nousseet maansa hallintoja vastaan, hallintoja, joille on leimallista yhteiskunnallinen epätasa-arvo, korruptio, poliittinen sorto ja kidutus sekä tiukka sätkynukke- ja rahoitussuhde USA:n imperialismiin. Kansannousuihin ovat kaikissa maissa ajaneet työttömyys, hintojen nousu ja vallan väärinkäyttö.

Nämä olosuhteet ovat tehneet elämän yhä sietämättömämmäksi miljoonille alueen ihmisille ja riistäneet nuorelta sukupolvelta tulevaisuuden näkymät. Ne ovat perintöä siirtomaaherruudesta, jota seurasi alueen porvarillis-nationalististen liikkeiden kyvyttömyys ja haluttomuus edetä riippumattomuuteen imperialismista. Nyt näitä joukkomittaisen köyhyyden ja sorron olosuhteita on pahentanut maailmankapitalismin kriisi.

Lähes kymmenen vuotta sitten George W. Bushin hallinto, käyttäen tekosyynä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän hyökkäyksiä, aloitti sodan ensin Afganistanissa ja sitten Irakissa tavoitteena sotilaallista ylivoimaa hyväksi käyttäen pystyttää USA:n imperialismin hegemonia alueella. Nämä sodat ja miehitykset ovat vaatineet lähes kahden miljoonan ihmisen hengen ja rasittaneet USA:n taloutta valtavilla rahasummilla. Nämä jatkuvat sodat ja miehitykset eivät ole saavuttaneet mitään alkuperäisistä tavoitteistaan, mutta ovat syventäneet vihaa USA:ta kohtaan kautta Lähi-idän ja kansainvälisesti.

Näiden sotien voitonriemuisimpina päivinä Bushin hallinto julisti tukensa ”vapauden asialle”. Se markkinoi teesiä, jonka mukaan ”vapautettu” Irak inspiroisi alueen ihmismassoja hyväksymään ”vapauden” ja ”demokratian” ja asettumaan USA:n ja Israelin puolelle.

USA:n väitetty tuki demokratialle ja vapaille vaaleille alueella oli lyhytikäinen. Parlamenttivaalit miehitetyillä palestiinalaisalueilla antoivat selvän voiton islamistiselle Hamas-liikkeelle, joka torjui USA:n kätilöimän ”rauhanprosessin”. USA vastasi tukemalla kaappausyritystä Gazassa ja sitten Länsirannan ja Gazan jakamista kahtia. Näin palestiinalaiset saivat kollektiivisen rangaistuksen ”väärin” äänestämisestä.

Samaten äskeinen Hizbollah-liikkeen tukeman hallituksen astuminen virkaan Libanonissa maan parlamentaarisen järjestelmän sääntöjen mukaisesti on johtanut siihen, että USA on suhtautunut siihen kuin laittomaan kaappaukseen ja uhannut avun leikkaamisella ja jopa sotilaallisilla toimilla.

USA:n ulkoministeriön entinen Lähi-idän analyytikko Graeme Bannerman tunnustikin äskeisessä haastattelussa kansan mielipiteen Lähi-idässä olevan niin USA:n vastainen, että mistä tahansa muutoksesta missä tahansa Lähi-idän maan hallituksessa tulee suositumpi, kun hallituksesta tulee Amerikan vastainen ja varmasti vähemmän ystävällinen USA:ta kohtaan.

Tämä on asianlaita myös Egyptissä. Sen jälkeen kun Anwar Sadat 34 vuotta sitten teki vierailun Jerusalemiin ja allekirjoitti Israelin kanssa Camp Davidin sopimuksen, USA on tukenut ensin Sadatin ja sitten Mubarakin johtamaa sotilasdiktatuuria. Egypti on palvellut USA:n politiikan käsikassarana Lähi-idässä. Vastalahjaksi USA on tuhlannut Egyptin sotilasapuun 1,3 miljardia dollaria joka vuosi. Luodeissa, kyynelkaasussa ja patukoissa, joita on käytetty Kairossa ja muualla mieltään osoittaneita nuoria ja työläisiä vastaan, on selvä leima ”Made in the USA”.

Vielä viime viikolla USA:n varapresidentti Joe Biden teki selväksi USA:n jatkuvan tuen Egyptin vihatulle diktatuurille. Biden kehui Mubarakin liittolaisuutta USA:n kanssa, tukea USA:n geopoliittisille eduille alueella ja suhteiden normalisoimista Israelin kanssa. Hän kiisti Mubarakin olevan diktaattori ja antoi näin ymmärtää, ettei tämän pidä väistyä. Lausunto oli kautta rantain annettu lupaus, että jos Mubarakin hallinto turvautuu verilöylyyn kansannousun tukahduttamiseksi, Washington antaa sille tukensa. Kaikki Obaman hallinnon ”vaatimukset” Mubarakin hallinnon uudistamisesta ovat täysin onttoja. Ajat, jolloin 82-vuotiaan Mubarakin kovettunut diktatuuri olisi edes kyennyt sellaisiin toimenpiteisiin, ovat kaukana takana päin.

USA yrittää kanavoida suuttumuksen leviämisen alueella. Se on lähettänyt ulkoministeriön huippuvirkailijan Jeffrey Feltmanin Tunisiaan valvomaan manööveriä, jonka tavoitteena on pelastaa maanpakoon ajetun Ben Alin diktatuuri ilman Ben Alia. Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n entisen johtajan ja tässä ominaisuudessa Nobelin rauhanpalkinnon voittaneen egyptiläisen Mohamed ElBaradein saapuminen Kairoon voi hyvinkin olla merkki USA:n aloitteesta, jonka tarkoituksena on saavuttaa sen kannalta siedettävä neuvotteluratkaisu. Toinen ja egyptiläisten vihaama vaihtoehto on nojaaminen Mubarakin varapresidentiksi nimittämään pahamaineisen tiedustelupalvelun johtajaan Omar Suleimaniin.

USA pelkää ennen kaikkea kymmenien miljoonien egyptiläisten työläisten joukkomittaista poliittista taistelua. Maassa, missä 40 prosenttia väestöstä sinnittelee köyhyysrajalla (kaksi dollaria tai vähemmän päivässä), USA:n hellimä ”vapaus” on toteutunut ”vapaana markkinakapitalismina”. Se on edistänyt totaalista yksityistämistä, markkinoiden avaamista ja muita toimenpiteitä, jotka ovat rikastuttaneet ohutta yläluokkaa ja ajaneet pääosan väestöstä syvenevään kurjuuteen.

Kuohuntaa Lähi-idässä lietsovan maailmanlaajuisen kapitalismin kriisin keskus on itse USA:ssa. Washingtonin alueella kohtaama mullistus on paljon puhuva osoitus USA:n imperialismin syvenevästä heikkenemisestä.

Tunisian, Egyptin, Jemenin, Jordanian, Algerian ja muiden alueen maiden joukkotaisteluihin ryhtyneiden työläisten tärkeimpiä liittolaisia ovat kehittyneiden kapitalististen maiden työläiset, joiden työpaikkoja, elinehtoja ja perusoikeuksia vastaan kapitalistit ja hallitseva eliitti nyt häikäilemättä hyökkäävät. Itse asiassa sekä kehitysmaiden että kehittyneiden maiden työläiset saavat päivänkohtaisetkin tavoitteensa varmimmin toteutetuiksi vain liittymällä yhteen ja käymällä vallankumouksellista taistelua kapitalismia vastaan.