Faktaa ja fiktiota aidsista

Alkuperäinen kirjoittaja: ARTO TUOMINEN

Torontossa on hiljan päättynyt 16. kansainvälinen aids-konferenssi, johon osallistui lähes 25 000 aidsin vastaista työtä tekevää alan ammattilaista ja vapaaehtoistyöntekijää.

Kokouksen kestäessä valtamedia hehkutti rikkaiden maiden ja yksittäisten rahamiesten kuten Bill Gatesin taloudellisia satsauksia maailman toiseksi tuhoisimman taudin nujertamisessa. Rahanjaolla pyöritetään suuren luokan aids-bisnestä, josta saa tuhdin elannon iso joukko lääketieteen ammattilaisia.

Kymmenen vuotta jatkuneen YK:n aids-ohjelman aikana kehitysmaiden aidsin vastaisen työn rahoitus onkin liki 28-kertaistunut. YK:n tietojen mukaan aidsin vastaiseen työhön kehitysmaissa käytettiin viime vuonna lähes yhdeksän miljardia dollaria.

Aidsin riivaamille kehitysmaille, joissa asuu 85 % maailman väestöstä summa on kuitenkin lähes olematon. Yksistään Yhdysvalloissa nimittäin käytettiin viime vuonna aidsin vastaiseen työhön 17 miljardia dollaria.

Iso osa aidsin vastaiseen työhön käytettävistä miljardeista suuntautuu lääketeollisuuden tekemään lääkkeiden ja erityisesti ennaltaehkäisevän rokotteen kehittämistyöhön. Tautiin sairastuneille kehitysmaiden ihmisille näistä miljardeista ei liene juurikaan hyötyä. Kyse onkin siis pitkälti rikkaiden länsimaiden ja niiden asukkaiden varjelemiseksi tehtävästä työstä.

Kehitysmaiden köyhien asukkaiden kannalta murheellisinta on, että taudin puhkeamista estävät lääkkeet ovat äärettömän kalliita. Kun tähän lisätään näiden maiden kurja terveydenhuollon infrastruktuuri, on aidsiin sairastuneen köyhän osa kehno.

Kansainvälinen lääketeollisuus jatkaa suurten voittojen tekemistä uusilla lääkeinnovaatioillaan, ja varsin usein kehitysmaiden asukkaiden osaksi jäänee vain lääkkeiden testaukseen osallistuminen.

o o o

Asuessaan Mosambikissa on kirjailija Henning Mankell epäilemättä nähnyt aids-kuolemia läheltä. Hän on kirjoittanut aiheesta joukon lehtiartikkeleita sekä nuorille tarkoitetun romaanin. Uusimmalla aikuisille tarkoitetulla trillerillään Kennedyn aivot (Kennedys hjärna) hän haluaa kiinnittää miljooniin nousevan lukijakuntansa huomion polttavan ajankohtaiseen kehitysmaiden aids-tilanteeseen.

Kirjan fokus on Afrikassa, aidsissa ja lääketeollisuudessa. Ja kun Mankellista on kysymys, mukana on tietysti myös vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, vaatimus toisenlaisesta ihmisarvoisesta elämästä. Siellä missä Mankell, siellä vauraan länsimaisen ihmisen omatunto joutuu lujille.

Mankell on valinnut kirjansa päähenkilöksi arkeologi Louise Cantorin, arkeologithan ovat tunnetusti erinomaisia rakentamaan totuutta pienistä palasista, ruukunsirpaleista joilla yksinään ei ole suurta merkitystä.

Kirjan alussa Louise Cantor on Kreikan Argoliksessa. Kaivaukset ovat loppumaisillaan ja Louise on lähdössä tapaamaan poikaansa Henrikiä Tukholmaan.

Louise Cantorin elämän vaikein palapeli alkaa, kun hän löytää poikansa kuolleena tämän sängystä. Poliisi on vahvasti sitä mieltä, että Henrik on päättänyt päivänsä oman käden kautta. Louise ja hänen entinen aviomiehensä, Henrikin isä Aron Cantor, ei usko poliisin väitteitä. He päättelevät, että Henrik on surmattu.

Kennedyn aivot esittelee salaliittomaisen tarinan, suuren valheen joka paisuu paisumistaan kirjan edetessä. Mankellin oivallus on erinomainen, sillä salaliittoteorioistahan me mattimeikäläiset da Vinci- ihmiset pidämme.

Henrikin kuoleman selvittely vie Louisen ja Aronin matkalle maailman ympäri; romaanissa liikutaan paitsi Kreikassa, Espanjassa ja Ruotsissa, myös Australiassa ja lopulta Mosambikissa, maassa jonka arkitodellisuuden Mankell niin kovin hyvin tuntee. Mankell vie lukijansa matkalle muun muassa hyväntekeväisyysjärjestön aids-kylään ja lääketestilaboratorioon, jossa kaikki ei tunnu olevan kohdallaan.

Henrikin kuoleman arvoitus selviää lopulta Afrikassa, joka on koitua myös Louisen kohtaloksi. Mosambikissa kannibaaleina hääräävät länsimaiset kauniita kulisseja ylläpitävät hyvämaineiset lääkeyritykset apureineen.

Henrikin, Aronin ja monen muun kirjan henkilön karmea kohtalo on lopulta vain keino tuoda todelliset ongelmat esille. Kirjan sympaattiset henkilöhahmot ovat järjestään tavalla tai toisella uhreja, he ovat kansainvälisen lääkebisneksen hämärämiesten uhreja, niitä joille on varattu vain koekaniinin osa. Jos aina sitäkään, sillä toinen vaihtoehto on kuolema.

o o o

Mankell tekee kysymyksen toisensa perään; On tärkeää löytää aidsiin rokote ja lääkkeitä, mutta kuinka suuren hinnan olemme valmiit siitä maksamaan? Olemmeko valmiit hyväksymään ne metodit joilla lääkkeitä kehitetään ja testataan? Entä miksi maksumiehiksi ovat joutuneet kaikkein köyhimmät ihmiset ja kansat?

Mankell vertaa rahamiesten kilpajuoksua rokotteen ja lääkkeiden perässä 1800-luvun kultakuumeseen Klondykessä. Tie rikkauksiin on häikäilemätön. Mankell korostaa sanomaansa käyttäen tehokeinona kauhua. Kauhua, joka näkyy peilin rikkumattomalla kääntöpuolella. Ja kääntöpuolella köyhät ja sairaat, kuin puolustuskyvyttömät koekaniinit tai rotat leikkauspöydällä.

Me elämme maailmassa, jossa vallitsee jatkuva kamppailu niiden välillä jotka haluavat salata asioita, ja toisaalta niiden välillä jotka haluavat paljastaa kauheuksia, tuntuu Mankell sanovan. Kyse voi olla joukkomurhista tai siitä, että ihmisiä käytetään koekaniineina.

Entä kuinka paljon lopulta jää pimentoon? Kuinka paljon maailmassa tehdään julmuuksia ja vääryyksiä kenenkään tietämättä, yhdenkään lehden kirjoittamatta, yhdenkään arkeologin, toimittajan tai kirjailijan havaitsematta.

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu pysyy Mankellin romaanin jälkeenkin, mutta kirja tekee tehtävänsä. Se avaa silmämme jälleen kerran etsimään totuutta ja kamppailemaan vähäosaisten puolesta. Siinä kamppailussa ensipalkintoa kannattaa tavoitella.

Totuuden puolesta kamppailevat tulevat kärsimään myös tappioita. Sitäkö Mankell tarkoittaa kun hän siteeraa kirjansa nimilehdellä kirjailija Aksel Sandemosea: "Tappiot kuuluvat valoon,eivät maahan haudattaviksi, sillä tappioissa ihmisestä tulee ihminen. Joka ei koskaan ymmärrä tappioitaan, ei vie mitään mukanaan tulevaisuuteen."

o o o

Aids näyttää olevan aihe joka kiinnostaa Mankellin lisäksi muitakin kirjailijoita. Siinä missä Mankell julkaisi Kennedyn aivot -teoksensa viime vuonna, kirjoitti John Le Carré kirjan Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener) jo 2001. Teosten aihe on pitkälti sama, aidsin ja lääketeollisuuden ympärillä tapahtuva keinottelu. Kummatkin kirjailijat ovat selittäneet kirjansa silkaksi fiktioksi (Sic!), kuten asiaan tietysti kuuluu.

Kennedyn aivot -teosta voi tärkeän sanomansa vuoksi hyvällä syyllä pitää yhtenä kirjavuoden merkittävimmistä kirjoista; näin siitäkin huolimatta että sitä ajoittain vaivaa juonikerronnan epäuskottavuus. Sattumilla sattuu olemaan paikoin liiankin iso rooli juonen kehittymisessä.

Mankell ei kumminkaan petä odotuksia, sillä parhaimmillaan hän on läpi kirjan jatkuvassa vahvassa luokkatietoisuudessaan; kun hän kertoo palvelustyttö Celinen joutuvan tekemään työtä neljän vuoden ajan saadakseen kasaan ruotsalaisen diplomaatin kuukausipalkan, ei lukija voi muuta kuin huokaista.

Mosambikilaisen miljöön, elämäntavan ja yhteiskunnan kuvaajana Mankell on tapansa mukaan loistava.

Henning Mankell: Kennedyn aivot. Suomennos: Laura Jänisniemi. Otava 2006, sivuja 427.