Ihmisissä meillä on voimaa
Anna-Mili Tölkkö — 13.02.2010Keskitysleireiltä selvinneet kertovat tarinoita tietystä ihmisestä, joka kaiken kurjuuden keskellä on onnistunut säilyttämään ihmisyytensä, kun muut ovat alentuneet vain taistelemaan oman henkiin jäämisensä puolesta. Kertomuksissa olennaista on, ettei kyse niinkään ollut siitä, mitä tämä voimakas yksilö teki muiden hyväksi vaan pelkkä hänen olemassa olonsa riitti antamaan voimaa myös muille. Tämä yksilön ihmisarvon säilymisestä oli kiinni myös muiden tahto elää.
Meidän ajallemme ja länsimaiselle kapitalismille taas ei ole ominaista kertoa tällaisia tarinoita. Meidän sankarimme ovat niitä, jotka ovat saavuttaneet omin avuin mainetta ja mammonaa, nousseet ryysyistä rikkauteen. Tarinat katkovat siteet ihmisten välillä ja jättävät huomiotta ihmisen sisäisen voiman ja hyvyyden. Näin jäljelle jäävät vain korostunut individualismi, kilpailu, kateus ja kyynisyys.
Minulle kommunismi on uskoa ihmiseen. Uskoa siihen voimaan ja yhteyteen, joka meissä on, mutta jonka kapitalistinen vouhotus mielellään sivuuttaa. Status quon säilyttämiseksi edullista on pelkistää ihmiset kuluttajiksi, jotka muistavat kuinka ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä eikä yksin mitään saisi kuitenkaan muuttumaan. Näiden tuttuakin tutumpien viisauksien toisteleminen ei tee niistä yhtään sen todempia.
Keskitysleirien käsittämättömin puoli ei ole siinä kuinka moni kuoli, vaan siinä kuinka moni onnistui selviämään. Jokaisen ei tarvinnut olla yhtä vahva ja esimerkillinen, mutta yksi tällainen yksilö auttoi muita jaksamaan. Näillä voimilla luulisi pystyvän myös muuttamaan maailmaa. On turhaa kyynistyä ja ajatella, ettei yksi teko tai yksi ihminen muuta mitään. Ilman yhtä, ei koskaan tule muitakaan.

Yksi olennainen rohkeuden muoto on tänä päivänä köyhien ihmisten jokapäiväinen elämä. Heidät esitetään laiskoina sosiaalipummeina. Ei tajuta, millaista jatkuvaa kamppailua ja neuvokkuutta vaatii laillisten etujensa saaminen toteen ja selviytyminen arjesta silloin, kun ei ole varaa korjuuttaa kodinkoneita, käydä hammaslääkärillä, ostaa ehjiä talvikenkiä. Silti pitäisi olla rohkeutta pyrkiytyä viranomaisiin tai jopa työhaastatteluun niissä vaatteissaan.
Köyhien ihmisten puhetorvena toimiminen on minusta tärkeää. Meidän vasemmistolaisten on pantava naama ja nimi likoon oikeuden ja tasa-arvon puolesta, sillä todella köyhät eivät voi sitä tehdä, heidän asemansa on liian haavoittuva.
Olisi tärkeää koota sellainen laaja ja vahva porukka, jonka tukeen luottaen köyhäkin voisi uskaltautua vaatimaan etujaan - tai edes äänestämään vaaleissa. Siitä on nykyisin suuri pula.
Ei kommunistien tarvitse pelätä vastareaktioita kuin aivan pahimmilta puoluepukareilta. Kun ensin puhutaan asioista ja vasta kysyttäessä puoluekannasta, on vastaanotto myönteinen.