Arvovaalit vai henkilövaalit vaiko henkilöarvovaalit?
Sami Laaksonen — 23.01.2012Vasemmistolaiset arvot olivat nyt käytyjen presidentinvaalien suurin häviäjä. Vasemmistoliiton ja maltillisen SDP:n yhteen laskettu kannatus ylsi vain 12,2 prosenttiin, joista Paavo Lipposta tuki vaivainen kolmasosas puolueen kannattajista eli 6,7 ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä 5,5 prosenttia, siis vain hieman yli puolet sen kannattajakunnasta. Toisaalta liberaalit arvot vahvistuivat, jonka osoittaa Pekka Haaviston yllättävä 18,8 prosentin vaalimenestys. Tosin sen hinnaksi voidaan laskea Vihreiden ajattelumaailman häivyttäminen vaalikampanjasta. Vaalipäivän äänet sysäsivät Haaviston toiselle kierrokselle ohi ikiliikkuja Paavo Väyrysen, joka keräsi 17,5 prosentin tuen kampanjalleen.
Helsingissä Haaviston kannatus oli kaikkein vahvinta, siis 34,5 prosenttia, vain muutaman prosentin Sauli Niinistöä heikompi. Tosin vaalipäivän yli 40 prosentin kannatus on kääntämässä tilanteen Haaviston eduksi. Haavistoa tuetaan suurissa kaupungeissa, mutta Niinistön kannatus rakentuu muun Suomen ja maaseudun äänestäjien varaan. Lapissa kummankin ehdokkaan kannatus oli vaatimatonta. Haavistoa tuettiin vähiten Vaasassa kahdeksalla prosentilla. Toisella kierroksella onkin lupa odottaa kahden eri arvomaailman ja kahden erilaisen Suomen kamppailua. Perinteiseen tapaan myös muiden puolueiden, tässä tapauksessa erityisesti Keskustan ja Perussuomalaisten vaaleissa lähes 30 prosenttiin yltävä tukijakunta ratkaissee lopputuloksen.
Niinistön kampanja rakentui itsevarmalle huumorille ja näennäisesti arvoneutraalille kampanjoinnille. Hän vältti tekemästä virheitä tai lausumasta näkemyksiä, jotka saattaisivat karkoittaa äänestäjiä. Runsaasti yritysrahoitusta saanut Niinistö edustaa silti yhteiskunnan konservatiivisimpia arvoja, joiden osoituksena on hänen varaukseton tukensa suurpääomalle ja sen vetureille EU:lle ja Natolle. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävä avoimesti homoseksuaali Pekka Haavisto taas on tehnyt kampanjaansa pitkälti talkoovoimin ja rakentanut menestystään arvoliberaalin personallisuutensa varaan, jonka esilletuomisen hän hoiti esimerkillisesti medioissa. Tosin liberaaleja arvoja on helpompi markkinoida niiden abstraktin luonteen vuoksi, kuin tuoda esille vasemmiston konkreettiseen todellisuuteen sitoutuvaa ajattelua, kuten Arhinmäki yritti jossain määrin kampanjassaan tehdä.
Ainakin SDP:n 30-vuotinen monopoli presidenttiydestä on tullut tiensä päähän. Vaaleissa on etsitty vastajytkylle kasvoja, jotka puolustaisivat syrjäytyneitä ja maahanmuuttajia tai muita yhteiskunnan vähäosaisia. Haaviston menestys onkin ennen kaikkea hänen imagossaan, sillä ainot kapitalismin eriarvoisuutta tuottavaan ja mielivaltaiseen rakenteeseen kriittisesti suhtautunut ehdokas oli Arhinmäki. Vaikka Haaviston katsotaan edustavan vastavoimaa suhteessa Perussuomalaisten näkemyksiin yhteiskunnasta, puhuu hän avoimesti yritystoiminnan tukemista ja unohtaa samalla työtä tekevät suomalaiset. Haavisto on myös ilmaissut halukkuutensa tehdä yhteistyötä Sixten Korkmanin kanssa, jos hänet valitaan presidentiksi. Toisaalta hän on pitänyt vaalikampanjassaan esillä myös ”isänmaallisen ihmisen” hahmoa, joka voidaan myös käsittää suppeaksi käsitykseksi suomalaisuudesta, joka loppuen lopuksi rakentuu Hannu Salaman sanoin valheelle, vääryydelle ja väkivallalle. Minä en ainakaan olisi valmis kutsumaan itseäni isänmaalliseksi ihmiseksi, mutta ehkä Haavisto aloitti jo varhain vaalitaktisista syistä vanhempien ikäluokkien ja konservatiivisten piirien kosiskelun.
Suomen kansa on puhunut ja vaihtoehdot on rajattu kahteen. Voimme enää valita vain umpisinisen Saulin ja satenkaari-Pekan väliltä. Ehdokkaiden arvomaailma on häivytetty niin kauas näkyvistä, että sitä kysyy itseltään tekisikö Haavisto punavihreää vai oikeistolaista ulkopolitiikkaa presidenttinä. Ehkä hän pitäisi yllä suvaitsevaisen Suomen lippua, vaikka yhteiskunnan tasa-arvoisuuden puolustaminen jäisikin vähäisemmälle huomiolle. Suomella oli kuluneet kaksitoista vuotta maan ensimmäisen naispresidentti, joten ehkä on tullut aika asettaa presidentiksi maan ensimmäinen avoimesti homoseksuaali valtionpäämies, joka olisi valituksi tullessaan eräs lajissaan ensimmäisiä koko maailmassa. Ainakin Suomen ja Ecuadorin väliset suhteet paranisivat Haaviston aikana huomattavasti, jo pelkästään sen takia, että hänen puolisonsa Nexar Antonio Flores on kotoisin tuosta Andien maasta, jossa eletään sosialistista muutoskautta Rafael Correan johdolla. Näin Meksikossa asuvana suomalaisena presidentin ulkopoliittisessa johtamisessa korostuvat eniten suhteet Latinalaiseen Amerikkaan, joissa riittää rutkasti parantamisen varaa. EU:n alueella harjoittamasta järjestelmällisestä hyväksikäytöstä on siirryttävä uuteen tasavertaisen yhteistyön aikakauteen, joka hyödyttäisi sekä Suomea että kumppanuusmaita täällä läntisellä puolella maapalloa.
Ehkei sukupuoli näyttele näissä vaaleissa merkittävää osaa, mutta seksuaalinen suuntautuminen saattaa määrittää suomalaisten enemmistön äänestyskäyttäytymisen. Nyt toisella kierroksella mitataankin heteronormatiivisen maailmankatsomuksen joustavuus ja sitä kautta myös homoseksuaalisten identiteettien hyväksyttävyys koko maassa. Tiettyjen marginalisoitujen väestönosien edustajien valitseminen poliittisiin virkoihin on tunnetusti hyvä yhteiskunnan arvopeili.
En pidä Haaviston ehdokkuutta laisinkaan ongelmattomana vasemmistolaisesta arvomaailmastani käsin, mutta tässä vaiheessa tärkeintä on tehdä kaikki mahdollinen Niinistön valinnan estämiseksi. On vaikeaa kuvitella huonompaa presidenttiä kuin Niinistö, ainakin mitä tulee arvomaailmaan. Siispä oma ääneni menee Suomen suurlähetystössä kuluvalla viikolla Haavistolle siinä uskossa, että tullessaan valituksi tasavallan presidentiksi hän todella edustaisi punavihreitä arvoja rohkeasti ja toisi esiin aktiivisesti näkemyksensä tasa-arvoisen Suomen puolesta, jossa yhtäkään maahanmuuttajaa tai uussuomalaista ei enää kohdeltaisi toisen luokan kansalaisina. Antonio puhuu niin hyvää suomea, etten epäile Haaviston tehneen hyvää työtä kotioloissa kielen opettamisessa puolisolleen. On hyvä pitää mielessä, että uussuomalaiset ovat muuten niin homogeenisen maan kulttuurinen voimavara, jolta voimme oppia tärkeitä sosiaalisia arvoja toisten kunnioittamisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä lähtien. Suomalaisena ja/tai ulkosuomalaisena koen maahanmuuttajakysymyksen nyt käytävien presidentinvaalien tärkeimmäksi teemaksi. Siis sateenkaarilippu salkoon, isänmaa-sana unohduksiin ja ääni kohden moninaisempaa Suomea! Onhan Pekka sitä paitsi miellyttävä ihminen
"Toisaalta hän (Haavisto) on pitänyt vaalikampanjassaan esillä myös 'isänmaallisen ihmisen' hahmoa, joka voidaan myös käsittää suppeaksi käsitykseksi suomalaisuudesta"
Niin voidaan, mutta se voidaan myös käsittää täysin päinvastaisella tavalla. En usko, että Haavisto on halunnut kertoa ihmisille olevansa ahdasmielinen nurkkapatriootti.
Mielestäni Haaviston "isänmaallisuus" edustaa samaa ajatusta kuin vihreiden viime vaaleissa käyttämä leijona-logo. Eli pyritään provosoimaan ja osoittamaan mm. persuille, että isänmaallisuus voi tarkoittaa jotain aivan muuta ja päinvastaista kuin maahanmuuttajaviha ja kiitos-paidat.
Toki isänmaallisuus-sana särähtää omaan korvaanikin ja joskus parikymppisenä näinkin kyseisen sanan vain yksiulotteisen pahana, äärioikeistolta kalskahtavana sanana.
Sittemmin olen hieman laajentanut käsitystäni isänmaallisuudesta, vaikken silti isänmaalliseksi julistaudukkaan.
Esimerkiksi Arhinmäki sanoi vaalitentissä, että vasemmistolaiset ovat oikeistolaisia isänmaallisempia, koska he puolustavat sitä, että kaikki pääomat eivät valu ulkomaille ja että ylikansalliset yritykset eivät valtaa Suomen markkinoita.