Hyvä Päivi Räsänen!

Päivi Räsänen esitti kokopäivähoito-oikeuden rajaamista; niille perheille, joissa vanhemmat ovat kotona, olisi tarjolla "vain" puolipäivähoitoa. Olisiko tämä tosiaan niin kamala asia?!

Keskustelin pari päivää sitten lastentarhanopettajan kanssa hädin tuskin puhetaitoisista taaperoista, jotka tuodaan "virikehoitoon" äidin hoitaessa uutta vauvaa. Pikkuisen on vaikea ymmärtää, miksi uusi sisarus saa jäädä äidin luo ja hänet itsensä lähetetään koko päiväksi pois... Ymmärrän kriisitilanteet, esim. äidin masennuksen, mutta äidin ja lapsen erottamisen ei koskaan pitäisi olla ensisijainen ratkaisu niissäkään! Uuden vauvan syntyminen on ison kriisin paikka isommalle sisarukselle, ja hyvin herkästi lapsi tuntee itsensä nimenomaan "taakaksi" äidille. Puolipäivähoito voi tuollaisessa tilanteessa olla perusteltu, mutta kokopäivähoito ei juuri koskaan.

Synnytyksen jälkeinen masennus on suuri ongelma. Tällä hetkellä sitä hoidetaan vasta tilanteen kriisiydyttyä - pitäisi ehdottomasti ryhtyä hoitamaan syitä oireiden sijasta! Valitettavasti ennaltaehkäisy on tehotonta, niin kauan kuin jopa alan johtavilta asiantuntijoilta ja yhdistyksiltä puuttuu käsitys masennuksen syistä. Esitetään vaikka minkälaisia mutkikkaita ja epämääräisiä teorioita riskitekijöistä, mutta jätetään lähes täysin huomiotta synnytyskokemuksen merkitys. Synnytyksen jälkeisen masennuksen oireet muistuttavat läheisesti trauman jälkeisen stressioireyhtymän PTSD:n oireita, ja lähes aina taustalta onkin löydettävissä traumaattinen synnytyskokemus. Synnytyskulttuurin uudistaminen synnyttäjää voimauttavaksi on ensimmäinen askel synnytysmasennusepidemian voittamiseksi!

Myös puolipäivähoidossa lapsi saa ruoan, yleensä aamupalan ja lounaan, vaihtoehtoisesti lounaan ja välipalan. Siis senkään vuoksi lasta ei tarvitse lähettää pois kotona olevien vanhempien luota yli 7 tunniksi!

Hanna, arvelet, että kokopäivähoito-oikeuden rajoittaminen lisää perheiden pahoinvointia. Minä taas arvelen perheiden pahoinvoinnin lisääntyvän sitä mukaa kuin pienten lasten ja heidän vanhempiensa erossaolo lisääntyy. Puoli päivää riittää hyvin virikkeiden saantiin, kaverisuhteisiin, äidin lepoon, vanhempien työnhakuun ja muuhun, millä kotona olevien vanhempien lasten päivähoitoa perustellaan.

Tulipa vielä mieleeni, että bussimatkat lapsen hoitoon viemiseksi haukkaavat helposti rahaa niin paljon, että sillä laittaisi lämpimän aterian koko perheelle... Ja se ruoka tulisi myös laitettua, jos lapsi olisi kotona - yksin itselleen tuskin tulee ruokaa laittaneeksi, niin tärkeää kuin se olisikin esim. imettävälle äidille.

Kannattaa myös muistaa, että lasten kokopäiväinen päivähoitopaikka ei ole ihan ilmainen juttu.
Todelliset kustannukset yksityisesti pyöritettyssä päivähoidossa on noin 1000 euroa kuukaudessa ja kaupungin tarhoissa hieman tästäkin korkeammat.

Kirsti Era, sanonpa kolmen lapsen isänä ja heidän kasvatukseen/hoitoon myös osallistuneena, ei silloin olisi tullut mieleenkään viedä lapsia päivähoitoon jos jompi kumpi oli kotona. Kyllä se on myös niin, että ns yksinhuoltajien pitää kantaa vastuuta tekemistään lapsista eikä lykätä niitä yhteiskunnan hoitoon.
Vaikka en kuulu Räsäsen ihailijoihin, niin jotain järkevää puhetta hänkin saa aikaan!

Lainaan Hannaa:
"Ehdotan, että annamme lapsiperheiden itse arvioida oma tilanteensa ja tehdä päätökset lasten hoitomuodoista. Epäluottamus pienten lasten vanhempia kohtaan osoittautuu muuten kohtuuttoman kalliiksi – yhtä hyvin yhteiskunnalle, kuin lapsille. Tuetaan lapsia ja lapsiperheitä kyllä, mutta ei tehdä sitä ottamalla oikeuksia ja vaihtoehtoja pois."

Tässä se kiteytetysti!!!
Vastaus.

Mutta me kyllä tiedämme, että kyse on bisnesajattelun soluttaminen kuntasektorille, sekä palveluihin.
Meitä suunnataan tiettyyn ajattelumalliin...jossa keskeisenä on tarkoituksenmukainen (hakuinen) alibudjetointi, joka vuorostaan johtaa johtopäätökseen ja perusteluun palvelujen yksityistämiseen tai siihen suuntautumiseen.

Hannan ajatus oli pehmeä...
Joka (Hanna) on enemmän kuin kommunistisen puolueemme Äiti ja aurinko!!!

Rakkautta Hanna, ja aurinkoa...anna sen paistaa, aina!

Hei vaan!

Ja kiitokset kommenteista! Etenkin Markulle. <3

Taina, musta tuntuu, että olemme tästä pohjimmiltaan samaa mieltä. Olisi ensiarvoisen tärkeää turvata mahdollisimman paljon aikaa vanhemmille lastensa kanssa ja tukea lasten oikeutta vanhempiinsa siihen saakka, että ovat (vähintään) kolmivuotiaita. Tätä tavoitetta ei minusta kuitenkaan saavuteta päivähoito-oikeutta rajoittamalla. Perheiden tukemisen pitäisi nimenomaan olla tukea - ei keppiä. Minusta enemmän kunnallisia perhetyöntekijöitä avustamaan lapsiperheiden arkea olisi askel oikeaan suuntaan. Useampi rohkaistuisi jättämään sen vanhemman lapsen kotiin äidin ja uuden vauvan kaveriksi, jos tietäisi saavansa apua arjen askareisiin tai vaikkapa aikuisten kesken keskusteluun sitä tarvitessaan.

Äitiys on minusta yksi ihmisen tärkeimmistä kutsumuksista. Nyt vähättelen. Äitiys on minusta tärkein ihmisen kutsumuksista ja siksi sen tukemisen pitäisi olla kärkipäässä tärkeysjärjestysten saralla - myös yhteiskunnassa. Nyt tuntuu, että äidit ovat yksin ja aika ajoin hurjienkin taakkojen kanssa. Ja että vaihtoehdot ovat todella kovia - joko kokopäivähoito tai kokopäivävanhemmuus. Meille suositeltiin seurakunnan kerhoja lapselle virkistyspaikaksi ja ilmoitettiin, että mitään osa-aika tai osapäivähoitoja ei tipu eikä lirise. Minulle molempien lasten kotona hoivailu oli itsestäänselvyys, mutta täytyy myöntää, että joskus sellaisina päivinä, kun isompi lapsi on vauvan imetyksen aikana maalannut sohvan kakalla tulee mieleen, että joskus, ihan joskus voisin myös ottaa vastaan apua. :D

Ja mullahan on poikkeuksellisen hyvä tilanne, koska täällä kommuunissa on lähes aina myös joku toinen aikuinen kotona, joten kaikista kiireisimmillä hetkillä apua saa kohtuullisen helposti ja kotityöt on jaettu isomman porukan kesken.

Äitiydessä on kuitenkin paljon sellaisia puolia ja haasteita, joista kukaan ei varoittanut. Monen kokemus äitiydestä on uupumuksen, yksinäisyyden ja riittämättömyyden sävyttämä. Äärettömän tärkeät asiat ovat usein myös haastavia ja vaikeita. Minusta meillä on velvollisuus heikomman veljen logiikan mukaan antaa jokaiselle äidille juuri se tuki, mitä hän arjessä pärjätäkseen tarvitsee. Ja ehdoton oikeus itse määritellä niitä tilanteita, joissa se tuki on vanhempien lasten päivähoito.

Olet, Taina, ehdottoman oikeassa tuosta synnytyksestä. Lisääntynyt medikalisaatio on ehkä tuonut fyysistä turvallisuutta, mutta lisännyt tilanteen hallitsemattomuutta ja synnyttäjän kokemusta omasta ulkopuolisuudestaan tilanteeseen nähden. Traumaattinen synnytys ei ole ainoa synnytyksen jälkeisen masennuksen syy, mutta traumattoman synnytyksen pitäisi olla ihmisoikeus - ei mikään ihmettelyn aihe. Perhe- ja synnyttäjälähtöisyys on paras tapa hoitaa sekä äitejä, että syntyviä lapsia. Kuitenkin näyttää siltä, että pienet, inhimillisiin arvoihin ja perhekeskeisyyteen tähtäävät synnytyslaitokset ovat lakkautuslistojen kärkipäässä.

Toisaalta sekä synnytyspelkojen hoidossa, että masennuksen ennaltaehkäisyssä on saatu erinomaisia tuloksia motivaatioterapian avulla. Sitä olisi minusta saatava neuvoloihin ehdottomasti lisää, sillä sen avulla naisten osallisuutta omissa synnytyksissään voidaan tukea.

Mutta takaisin asiaan. Minusta meillä on kaksi vaihtoehtoa lasten kotihoidon lisäämisessä. Voimme joko pakottaa rajoittamalla oikeuksia ja jakamalla rangaistuksia tai voimme tukea ja rohkaista (kuten meillä on tehty esim. hoitomaksujen lomahyvitysten kanssa hyvällä menestyksellä). Äidit tarvitsevat minusta tukea ja apua, eivät syyllistämistä ja rankaisemista.

Sakke,

tietysti lastenhoito maksaa kunnille. Itseasiassa ihan kaikkien palveluiden tuottaminen maksaa. Tärkeissä asioissa säästäminen ei kuitenkaan voi olla se viisain ja olennaisin päätöksiin vaikuttava kriteeri.

PSillanpää,

arvelen, että yrität pohjimmiltasi puhutella minua, etkä tätiäni Kirstiä, joka ei tietääkseni ole ainakaan vielä osallistunut juuri tähän keskusteluun. Kiitos erehdyksestä tosin, se on perin mairittelevaa. :D

Olen jo pitkään yrittänyt toimia sen logiikan mukaan, että oma toimintani ei ole mikään minimikriteeri muille. Meillä on jokaisella omat haasteemme ja voimavaramme. Yksi pystyy hoitamaan kolme lastaan ongelmitta kotona, toinen uupuu jo yhden kanssa. Lasten kannalta paras lopputulos saadaan sillä, että vanhempien jaksamista, osaamista ja valinnanvapautta tuetaan. Syyllistäminen ei kuulu minusta sivistysvaltion toimintalogiikkaan.

Tuo "minä olen tehnyt sitä ja tätä" - logiikka on muuten aika puutteellinen. Minä olen laskenut kajakilla koskia ja kesyttänyt umpihulluja hevosia henkeni kaupalla - pitäisikö näihinkin siis kaikkien kyetä? Vai hyväksymmekö, että ihmisiä, elämäntilanteita ja vaikkapa lasten tempperamentteja on monenlaisia, eikä ulkopuolisilla ole useinkaan tietoa tai mahdollisuutta arvioida muiden elämää. En haluaisi pitää itseäni riittävän ylimielisenä näin tehdäkseni - kuuntelen mieluummin ihmisten omia arvioita tarpeistaan ja toiveistaan.

Päivähoito on suunniteltu ja tarkoitettu työssä käyvien vanhempien lapsille, jotta vanhemmat pääsisivät kummatkin töihin.

Kotona olevien vanhempien lapsille on jo olemassa järjestelmiä, jossa lapsi saa kavereita ja sosiaalisia kontakteja.
Tälläisiä järjestelmiä on leikkipuistot. Leikkipuistossa vanhemmat ovat lasten kanssa yhdessä. Sekä lappset, että vanhemmat saavat kavereita ja tärkeitä kontakteja. Masentuneille ja uupuneille äideille ja isille leikkipuistossa syntyvät aikuiskontaktit ovat tärkeä "vertaisryhmä". Masennuskierteen katkaisemiseksi parasta on päästä eroon yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä.

Jos taas uupumuksen takia haluaa lapset vähäksi aikaa "kokonaan nurkista", tarjoaa seurakunnan päiväkerhot arkipäiväisin muutamaksi tunniksi ilmaisen päivähoidon. Lapset saa tärkeitä sosiaalisia kontakteja ja vanhemmat pienen hengähdystauon. Seurakunna päivähoito ei sisällä uskonnollista sanomaa, jos se jollekin on ongelma.

Nämä edellä mainitut vaihtoehdot ovat paljon parempia kotona olevien vanhempien lapsille, kuin perineinen päivähoito, missä lapsi viettää 8-10 tuntia erossa vanhemmistaan joka päivä. 8-10 tuntia on pitkä aika pienelle lapselle, varsinkin jos kotona on pikkusisar, jonka kanssa vanhemmat viettävät koko päivän. Vanhenpi sisar tuntee itsensä ehkä syrjään heitetyksi ja ei pääse osallistumaan pikkususaren hoitoon.

Ja edelleen korostan, että koko-päivähoitopaikka on noin 1000 euron kuukausittainen kustannus yhteiskunnalle. Se ei ole mikään vähäpätöinen kuluerä. Leikkipuiston kustannukset ovat vain murto osa ja seurakunnan päiväkerhon maksaa täysmääräisesti seurakunta. Kulut yhteiskunnalle on 0 euroa

Saken kanssa olen eri mieltä seurakunnan kerhojen kuluista yhteiskunnalle! Kirkko saa huomattavaa taloudellista tukea mm. verotusoikeuden muodossa. Päivähoito ei mielestäni kuulu kirkon toimialaan, sen paremmin kuin hautausmaamonopoli tms.

Hanna, minäkin kannatan valinnanvapautta, mutta järkevissä puitteissa. Ensiksikään kaikille kansalaisille ei missään yhteiskunnassa voida kustantaa kaikkea haluamaansa. Tarvitsemansa toki pitää saada, ja käsittääkseni tarkoituksena on Päivi Räsäsellä niin kuin aiemmissakin vastaavissa esityksissä, että kokopäiväpaikkaa todella tarvitsevat sen myös saisivat, esim. terveydellisistä tai sosiaalisista syistä, mutta se ei enää olisi kaikille täysin automaattinen.

Toiseksi nykyinen järjestelmä on valtiovallan taholta voimakas kannanotto siihen, mitä lasten hoitotapaa arvostetaan ja suositaan. Subjektiivinen päivähoito-oikeus muokkaa vahvasti mielipiteitä, mikä lienee tarkoituskin. Samaan aikaan pannaan tutkijat näkyvästi lehtien palstoilla arvostelemaan lasten kotihoidon tukea ja tuomaan esiin sen yhteiskunnalle aiheuttamia rahallisia menetyksiä (naisten menetettynä työpanoksena).

Sakke, meidän lähin leikkipuisto on tyhjä. Käymme siellä lähes päivittäin ja vaihteleviin aikoihin ja ainoat siellä saadut kontaktit ovat paikalliset oravat. Silloin tällöin meillä on "leikkitreffejä" tuntemani lähistöllä asuvan äidin kanssa, mutta silloinkin meitä on paikalla kaksi äitiä ja kolme lasta, joista yksi kantoliinassa. Ei siinä kovasti sosiaalisia kontakteja muodostu - vaikka tietysti me äidit saamme toisistamme vertaistukea.

Lisäksi minusta, kiitoksia vain, on yhteiskunnan, ei kirkon velvollisuus tarjota lapsille paikkoja yhteiseen toimintaan. Seurakunnan kerhoissa kaikin mokomin käyköön seurakuntien jäsenet - ei se ole keneltäkään pois. Mutta kuunneltuani itse _koko_ikäni_ saarnaa siitä, että palan helvetissä, koska meidän perhe ei kuulu kirkkoon, en kuuna kullan valkeana vie lastani mihinkään seurakunnan aktiviteetteihin. IKINÄ. Puhut nyt uskonnosta, jonka perusteet ovat omasta maailmankatsomuksestani kurkistettuina sekä kestämättömät, että vahvasti loukkaavat. Jos paikalliset hindut, muslimit tai vaikkapa saatananpalvojat tarjoaisivat "ihan katsomuksesta vapaata kerhotoimintaa omissa tiloissaa" veisitkö sinä lapsesi sinne?

Lisäksi täytyy sanoa, että ihan vilpittömästi ihailen sellaista vanhempaa, joka yöimetysten päälle jaksaa viedä lapsensa muutamaksi tunniksi kerhoon puolen kaupungin halki se pienempi sisarus kainalossa. Lasten kanssa julkisissa liikkumisessa on kyllä lepo kaukana. :D

Taina,

minua pelottaa, että mikäli oikeutta aletaan rajata, luodaan samanlainen kansalaisten kyykyttämisen ja arvottomaksi tekemisen järjestelmä, kuin Kela tai sossu. Se ei hidasta pätkääkään niitä, jotka ovat päättäväisesti vapaamatkustajia, mutta rankaisee niitä, jotka ovat oikeasti uupuneita tai masentunteita. Kaikista heikoimmassa asemassa olevat eivät jaksa ryhtyä pyörittelemään anomuksia, lappuja ja todistuksia luukulta toiselle hoitopaikan toivossa. Eikä kukaan ole laskenut kustannuksia tällaiselle epäluottamukseen perustuvalle järjestelmälle. Byrokratian lisääminen ei kuitenkaan muissa kohdin ole tuonut säästöjä, vaan epäinhimillisyyttä, väliinputoajia ja lisääntyneitä kustannuksia. Minusta mieluummin kuin palkataan selvitysmiehiä lukemaan anomuslappuja ja kirjoittamaan lausuntoja, palkattaisiin kuitenkin niitä hoitajia niille lapsille.

Yhteiskunnallinen keskustelu siitä, missä lasten olisi paras ensimmäiset vuotensa viettää, on minusta käynyt vähän aaltoillen molemmissa ääripäissä. Vasemmiston klassinen aate tuntuu olleen pitkään "lapset pois vanhemmiltaan ja laitoksiin" - mikä on minusta kumma. Hyväksyn, että päivähoidosta ja naisten oikeudesta myös työelämään taisteltiin pitkään. Mutta meidän pitäisi ehdottomasti kyetä solidaarisuuteen niitä äitejä kohtaan, jotka haluavat hoitaa lapsensa kotona. En voi keksiä sen tärkeämpää kutsumusta, sen paremmin lasten kuin koko yhteiskunnankaan kannalta.

Ja toisaalta voimme minusta luottavaisesti tuntea solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka eivät jaksa tai kykene lapsiaan kotona hoitamaan. On rohkeaa tunnustaa oma vajaavuutensa ja pyytää apua. Vastaus ei saa olla klassinen "yritä enemmän ja ota itseäsi niskasta kiinni" - sehän on ongelman kieltämistä pahimmillaan.

Hanna ja Taina, miksi te ette vaadi että yhteiskunnan pitää myös synnyttää lapset puolestanne.

Hyvä J. Alexandersson! Pyydän lukemaan uudelleen puheenvuoroni tässä keskustelussa: olenko vaatinut, että yhteiskunta hoitaisi lapseni? Kaikki viisi lastani on hoidettu kotona (kaksi vanhinta olivat kerran PUOLEN VUODEN ajan perhepäivähoidossa, kun minä olin työvoimatoimiston määräämässä harjoittelussa), ja kolmea nuorinta olen jopa itse opettanut kotona. En ole käyttänyt verovaroin kustannettuja palveluja myöskään synnyttäessäni, sillä olen synnyttänyt joka kerta kotona ja maksanut kätilön palkkion omasta (laihasta) pussistani. Vieläkö on mielestäsi aihetta kommenttiisi?!

Olet oikeassa, kommenttini oli kannaltasi täysin harhainen ja typerä. Pyydän anteeksi. Olen lukenut puheenvuorot huolimattomasti ja yhdistänt sinun ja Hannan kommentit toisiinsa - mikä munaus.

Suon anteeksi.