Yksi dollari - elämän hinta (27.9. 02)

Alkuperäinen kirjoittaja: Ari Sardar

- Paljonko maksaa crack-annos?

- Yhden dollarin.

Muutamaa otosta myöhemmin nuorta naista nostetaan ruumisautoon.
Naista on ammuttu selkään.

- Paljonko gramma kokaiinia maksaa?

- Yhden dollarin.

Rakkautta & anarkiaa

-filmifestivaalilla esitettiin nuoren
panamalaisen

Hector Herreran

(s.1971) dokumentti filmi

One Dollar
- el precio de la vida.

Herrera kuvasi yhdeksän kuukautta vuosina
1999-2001 Panaman slummeissa katujengiläisten elämää.

Dokumentista tulee esiin Panama Cityn slummien järkyttävä
todellisuus: äärimmäinen köyhyys, huumeet ja väkivaltaiset
katujengit. Panaman slummien asukkaat on jätetty oman onnensa nojaan.
Ainoa asia, mitä hallitus tekee asukkaiden "hyväksi",
on poliisien iskut katujengiläisiä vastaan. Ainoastaan katolisen
kirkon papit yrittävät auttaa, mutta heidänkin apunsa on
vain marginaalista.

Yksi syy slummien asukkaiden katkeroitumiseen on Panaman kanavasta saatavat
tulot. Panaman kanava on nykyisin virallisesti panamalaisten hallussa, mutta
kanavan tuotot jäävät ulkomaalaisille ja kapealle panamalaiselle
eliitille.

Slummien asukkaat näkevät rikkauksista vain slummeissa sijaitsevat
kaatopaikat, jonne rikkaiden roskat ja jätteet kuljetetaan. Dokumentissa
useampikin haastateltu slummien asukas toteaa, ettei Panaman kanava ole
heidän kanavansa.

Vuonna 1989 Yhdysvallat suoritti

Justa Cause

-nimisen sotilasoperaation
Panamassa. Tarkoituksena oli syrjäyttää Panaman silloinen
diktaattori

Noriega

. Operaatiossa kuoli tuhansia panamalaisia siviilejä.

Noriega perusti operaation aikana siviilipuolustusjoukkoja, joille jaettiin
armeijan aseita. Yhdysvallat yritti sotilasoperaation jälkeen ostaa
aseet pois siviileiltä, mutta tuhansia aseita päätyi katujengeille.

Armeijan aseilla ja jatkuvasti kasvavan huumevirran avulla katujengiläiset
hallitsevat nykyisin slummeja. Herrera sanookin katujengiläisiä
sotilasoperaation lapsiksi. Katujengien asemaa slummeissa kuvaa hyvin eräs
dokumentissa esiintyvä äiti, joka katkerasti sanoo nuorten toiveammatin
vaihtuneen lääkäristä tai lakimiehestä jengijohtajaan.

Herrera liikui etupäässä

Krazy Killa

-nimisen katujengin
kanssa kuvatessaan dokumenttiaan. Krazy Killan jäsenten elämä
pyörii lähinnä rikosten, huumeidenkäytön ja musiikin
parissa.

Krazy Killan jäsenet sekoittavat dokumenttifilmissä satoja
grammoja kokaiinia myyntiä varten ja samalla kehuvat, kuinka Panamasta
saa parhaita huumeita. Aseita he kantavat kuin lompakkoaan, ja mielellään
esittelevät niitä dokumentissakin.

Yhdessä otoksessa Herrera haastattelee teini-ikäisiä katupoikia,
jotka pyrkivät Krazy Killan jäseniksi. Yksi viisitoistavuotias
poika, kertoilee ansioluetteloansa: ryöstöjä, varkauksia,
kidnappauksia, pahoinpitelyjä jne. Muut pojat korostavat hänen
pystyneen elämään yhdeksän vuotta kadulla ja elättämään
itsensä. Toinen poika esittelee arpia selässään. Kaikki
pojat haluavat Krazy Killa -tatuoinnin, vaikka sen saamiseksi vaaditaan
kilpailevan jengin jäsenen murhaaminen.

Slummeissa nuorilla miehillä on mahdollisuus nousta
köyhyydestä jengijohtajiksi, mutta jengeissä keskeisellä
sijalla on myös musiikki. Niin

hip hop

,

gangsta rap

kuin

reggae

ovat suosittuja Panamassa. Monet laulajista tulevat slummeista,
ja heidän sanoituksissaan puhutaan köyhyydestä, väkivallasta
ja huumeista.

- "...

mutta, sunnuntaina mä ammun sut...

" rappaa
dokumentissa gangsta rap-tähti. Laulun sanoissa kerrotaan kuinka hän
ampuu vihollisjengin jäseniä "

koskaan vaan, missä
vaan

". Väkivallan ihannointi heijastuu myös vahvasti
slummien musiikissa.

Toisaalta jotkut artistit laulavat väkivaltaa vastaan, ja selittävän
slummien ongelmien johtuvan köyhyydestä.

- Tämän laulun voi ymmärtää ainoastaan slummien
asukkaat!, huudahtaa konserttinsa aluksi reggae-artisti.

Tietsä
miltä tuntuu, kun vatsa kramppaa nälästä...

Herreran dokumentti on väkevä ja rehellinen kuvaus Panama Cityn
slummeista. Dokumentissa ei ole kertojaa alleviivaamassa tai selittämässä
otoksia, vaan Herrera antaa otosten puhua puolestaan.

Herrera korostaa, ettei hän ole poliittinen ohjaaja. Hän vain
näyttää slummien todellisuuden. Katsojalle jää
vastuu mitä ajatella slummien arjesta ja syistä niiden ongelmiin.