Vasemmisto kaipaa omaa valistusprojektia
Miettikäämme tovi, mitä saattaisivat työväenpuolueiden edesmenneet valistussihteerit tuumata nykymenosta. Ennen muuta kiehtoo miettiä, millaisia arvioita kansandemokraattisen ja kommunistisen työväenliikkeen valistustyöntekijät antaisivat nykyisten vasemmistopuolueiden sivistystyön tasosta.
Kysymys on tähdellinen, sillä eritoten kommunistit käsittivät väestön poliittisen valistamisen yhdeksi ensiarvoisimmista tehtävistään. Kommunisteilla oli palkatut valistussihteerit ja käytössä tehokas poliittisen valistuksen verkosto. Tähän kuuluivat lukuisat opinto- ja kirjallisuuspiirit, puoluekoulut, monenlaiset seminaarit ja jopa modernia pedagogiikkaa enteilevät etäopiskelun muodot. Valistusta tarjottiin myös vapaan sivistystyön kentillä: takavuosina toimi SKP:n ja SKDL:n tukema yhteiskunnallinen kansanopisto, Sirola-opisto.
Usko valistuksen puhdistavaan voimaan oli lujassa. Tärkeää oli johtaa työväki oman yhteiskunnallisen asemansa ymmärtämiseen sekä vapauttaa työvoima vieraantuneesta tietoisuudesta.
Tuonesta esiin marssitetut valistussihteerit saattaisivat pitää tällaisia tavoitteita soveliaina tänäänkin. Taattua on, että ihmetystä herättäisivät vasemmistopuolueiden toimettomuus, innottomuus sekä haluttomuus suuriin valistusprojekteihin. Arvostusta toki saisivat puolueiden omat vapaan sivistystyön järjestöt, mutta jotain näyttäisi puuttuvan. Eikö "tiedostamista" pidetä enää arvossa? Missä on usko valistuksen mahdollisuuteen? Veteraanien mielestä tarvitaan vain pientä jalostavaa potkaisua, niin jo alkaa oppi vaikuttaa.
Arvattavasti valistussihteereitä kyllästyttäisivät puheet siitä, että massamedia on tehnyt ihmisistä tyhmiä ja arjen työläistä kiinnostavat vain uudet autot, huvinpito ja lomamatkat Välimerelle. Epäusko tiedostamisen mahdollisuuksiin, vaihtoehdottomuuden surkuttelu ja kulutusyhteiskunnan demonisointi – tässä joukko asioita, joita eivät menneen ajan valistusmiehet helposti nielisi.
Mutta jumalan saatossa ei valistustyötä tehty heidänkään aikana. Autuaita eivät olleet kaikki tuon vaiheen valistajatkaan. Joukkoon mahtui useita, jotka rujolla tavalla politisoivat omatoimista opiskelua. Valistuksen päämäärät olivat usein jo ennalta määrättyjä eivätkä oppitoiminnan välineet evästäneet itsenäiseen pohdiskeluun. Kaukana oltiin senaattori Snellmanin ihanteesta, jonka mukaan vakaumuksen ehtona on epäilys, auktoriteetin hylkääminen, oma ratkaisu.
Tähtäimenä väärän tietoisuuden kumoaminen
Jatkakaamme aikavertailuja, mutta keskittykäämme "henkisen" käsitteeseen. Tulkinnat henkisestä näyttävät jakavan valistussihteerien maailmanajan tästä päivästä. Käyttäkäämme järkeilymme apuna myös vieraantumisen kategoriaa sen arkipäiväisessä merkityksessä.
Myös valistussihteerien aikoina puhuttiin vieraantumisesta ja väärästä tietoisuudesta. Mutta teemasta kiisteltiin ennen muuta akateemisessa maailmassa. Uteliaisuus kohdistui ns. kriittiseen teoriaan, jonka mukaan vallitsevat olosuhteet muokkaavat ihmisten elämänpiiriä eivätkä ihmiset kykene vaikuttamaan yhteiskuntakoneiston toimintaan. Erityisesti massakulttuurilla katsottiin olevan tylsistyttävä vaikutus.
Kriittinen teoria löysi muutoksen avaimet filosofiasta. Filosofisen tietoisuuden avulla voidaan paljastaa ja kyseenalaistaa sosiaalisten pelisääntöjen taakse naamioituneita herruus-mekanismeja ja pakkoja. "Väärän tietoisuuden" ja "väärän olotilan" ajattelun tavoitteena oli vapauttaa toimijat ideologisista harhakäsityksistään ja vieraantuneesta tietoisuudestaan.
....
MARKKU HONGISTO
Kirjoittaja on koulutussuunnittelija Turun yliopiston sosiologian laitoksella ja Työn ja Tutkimuksen Vasemmistoyhdistyksen johtokunnan jäsen.