Täystyöllisyys vaatisi itsenäisen talouden

Maanantai-iltana ilmassa oli kielletyn hedelmän tuoksua, kun kaksi yhdysvaltalaista talousgurua, professorit James K. Galbraith ja L. Randall Wray päästettiin haastamaan valtavirran taloustieteen väittämiä. Jälkikeynesiläiseen koulukuntaan kuuluvilla professoreilla oli esittää nykypäivänä suorastaan vallankumoukselliselta kuulostava tavoite - paluu täystyöllisyyteen.

Mielenkiintoinen aihe oli kerännyt Helsingin Paasitornissa järjestettyyn sosialidemokraattisen Kalevi Sorsa-säätiön seminaariin laajan yleisön. Saako moisesta edes puhua?

Takana lupaava menneisyys

Täystyöllisyys ei suinkaan ole uusi idea. 1930-luvun suurlaman jälkimainingeissa John Maynard Keynesin valtion investointien roolia korostavat talousteoriat nousivat arvovaltaiseen asemaan niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

James Galbraithin mukaan 30-luvun keynesiläinen New Deal oli ensimmäinen kerta kun Yhdysvalloissa kurottiin kiinni jakolinjaa, joka oli ollut olemassa jo sisällissodan aikana. Presidentti Rooseveltin talouden uusjaon projekti tasapainotti eroja teollistuneen pohjoisen ja taantuvan maatalouden etelän välillä projekteilla, jotka samalla loivat miljoonia työpaikkoja.

Toisen maailmansodan jälkeen New Dealin hengenperintöä jatkettiin USA:ssa erilaisilla terveydenhuollon ja sosiaaliturvan uudistuksilla. Maksimityöllisyyden tavoite säilyi talouden keskiössä. Vielä 70-luvun lopulla Galbraith itse oli mukana kirjoittamassa Humphrey-Hawkins-lakia, joka säätää keskuspankki Federal Reserven toimivan kaksoismandaatilla - sekä työllisyyden turvaajana että hintojen säätelijänä. Se oli kuitenkin keynesiläisyyden aikakauden loppua.

Presidentti Reaganin tuotua Thatcherin uusliberalismin opit maahan Yhdysvalloista tuli vapaan markkinatalouden ideologinen johtotähti. Alkoi armoton hyökkäys sosiaaliturvaa ja valtio-ohjausta vastaan.

Eurooppa repii itseään hajalle

– Miksi näistä äärimmäisen taantumuksellisista talousideoista huolimatta Yhdysvallat sitten selvisi suuresta finanssikriisistä, mutta Eurooppa ei, kysyy Galbraith.

Taloustieteilijän mukaan syy on yksinkertaisesti se, että keskeisimpiä New Dealin instituutiota eivät uskaltaneet purkaa edes USA:n pahimmat uusliberalistit. Toisaalta taustalla oli kommunismin pelko, toisaalta se, että näiden mekanismien rooli yhteiskunnan tasapainottajana oli kiistaton.

Yhdysvalloista levinnyt velkakriisi teki Euroopassa pahempaa jälkeä, koska vastaavat talouden ja yhteiskunnan tasapainottajat puuttuivat. Euroopan unionia oli rakennettu thatcherilaisen ajan hengessä ja sen keskuspankki perustettiin alusta lähtien monetaristiselle logiikalle, jonka mukaan markkinat tasapainottavat itsensä. 

Kun euro syntyi, perusongelmat kärjistyivät. Vahvojen maiden kuten Saksan talouksista tuli keskeisiä koko Euroopan taloudelle ja pohjoisen ja etelän välinen epäsuhta repesi entistä suuremmaksi.

– Eurooppalainen illuusio oli, että työttömyys oli poistettavissa työmarkkinoiden joustojen avulla. Yhdysvaltoja esiteltiin esimerkkinä joustavuuden toimivuudesta, mikä oli täysin perusteetonta, taloustieteilijä muistelee.

– Jos joustavuusteesi pitäisi paikkansa, juuri eteläisten maiden pitäisi olla Euroopan parhaiten toimeen tulevia ja pohjoismaiden suurimmassa kriisissä. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden kokemus on näyttänyt juuri päinvastaisen olevan totta. 

Galbraithin mukaan uusien vyönkiristysten ja uhrauksien vaatiminen onkin täysin turhaa. Velkoja joita ei voi maksaa ei tulla maksamaan. 

– Seminaarin alussa meitä varoitettiin talouskriisin mahdollisesti johtavan sosiaaliseen kriisiin. Kuka tahansa Kreikassa käynyt tietää niin jo tapahtuneen, ja on selvää että loppupeli näyttää paljon synkemmältä. Kreikassa alkaneet prosessit ovat samankaltaisia kuin ne, jotka aikoinaan johtivat Jugoslavian hajoamiseen.

– Jos Eurooppa haluaa selvitä, se tarvitsee oman New Dealinsä. Kuten Yhdysvalloissa, sen on alettava vauraasta pohjoisesta.

Mikä maa, mikä valuutta?

Jälkikeynesiläisyyden kummisedän Hyman P. Minskyn ajatuksia kanavoivan L. Randall Wrayn arvio Yhdysvaltain tilanteesta ei ole aivan yhtä optimistinen. Wrayn mukaan New Dealin ideaaleista ei ole paljoa jäljellä ja maan ns. sota köyhyyttä vastaan on epäonnistunut, sillä luokkaerot ovat räjähtäneet käsiin. 

– Maksimityöllisyyden tavoittelun sijaan nyt ajatellaan uusklassisesti, että tietty määrä työttömyyttä on itse asiassa hyvä asia, sillä se hillitsee inflaatiota. Tosiasiassa tällä on katastrofaalisia vaikutuksia niin taloudelle kuin ihmisten arkielämällekin. Tyhjän panttina pitämisen sijaan pystyttäisiin samalla vaivalla tarjoamaan ihmisille tuottavia töitä.

Minskyn esittämässä täystyöllisyysohjelmassa valtio takaa viime kädessä työpaikan jokaiselle, joka sellaisen haluaa. Työpaikat eivät olisi tempputyöllistämistä näön vuoksi vaan yhteiskunnalle tärkeiden tehtävien hoitamista, josta maksettaisiin yleisen hintatason mukaista minimipalkkaa. Sen säätely pitäisi samalla inflaation kurissa.

Täystyöllisyyden edellytyksiä kuvaillessaan Wray teki samalla huomioita, joita kaikki seminaariyleisössä eivät varmaankaan olisi halunneet kuulla.

– Suomen oloissa tällaisen projektin toteuttaminen ei onnistu, koska Suomi on nykyisellään enemmänkin EU:n osavaltio, ei itsenäinen valtio. Sillä ei ole omaa rahaa ja budjettivaltakin on jo osin Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen myötä menetetty.

Wray veistelee kysymyksessä olevan pikemminkin taantuma- ja epävakaussopimus, sillä budjettikuri perustuu täysin mielivaltaisiin rajoitteisiin. Rahoitus ei keynesiläisten mukaan koskaan ole ongelma omaa valuuttaansa oman pankkinsa kautta liikkeelle laskevalle julkiselle vallalle, vaikka se tarkoittaisikin alijäämäistä budjettia.

– Samaan tapaan kuin pallopelissä pisteidenlaskijalta ei voi loppua pisteet, ei myöskään valtiolta voi loppua valuutta. Alijäämä tarkoittaa vain, että jossain on vastaava ylijäämä.

Miten tästä eteenpäin?

Tiedonantaja kysyi alustusten jälkeisessä paneelikeskustelussa, mitä käytännön näköaloja  täystyöllisyydelle jää Suomessa, jos yhtäältä omaan valuuttaan ei haluta palata ja toisaalta EU ei osoita mitään merkkejä pesäeron tekemisestä uusliberalismin kanssa. Aloite kansanpankistakin tyrmättiin komissiossa EU:n "perusarvojen vastaisena".

– Tämä on poliittinen kysymys, jota taloustieteilijöinä me emme ole kovin hyviä ratkomaan. Lyhyesti sanottuna teillä ei ole nyt taloudellista itsenäisyyttä, ja sitä te tarvitsisitte, Wray vastaa.

Sekä Galbraith että Wray pitävät ainoana todennäköisenä ratkaisuna radikaalimpaa liittovaltiokehitystä, jossa Brysselistä tehdään Euroopan yhdysvaltojen Washington ja EKP:lle annetaan valta ottaa valtioiden velat harteilleen. Galbraithin tulevaisuuden Euroopalla olisi yhteinen eläkejärjestelmä ja jopa puolustusbudjetti.

Professorien tyly viesti itsenäisyyspäivän alla lienee noloa kuultavaa euromyönteisten sosiaalidemokraattien ja ay-liikkeen johdolle. – Te maalaatte mörön seinälle ja joudutte sitä vielä sieltä itse pyyhkimään, uhkaili Paavo Lipponen aikanaan liittovaltiosta huolestunutta oppositiota. Tänään tuo mörkö näyttää muuttuvan seinäkuvasta yhä todellisemmaksi.