Äärioikeiston uhka on viimein otettava tosissaan

Jyväskylässä tapahtui keskiviikkoiltana vakava tapahtuma, kun kolme äärioikeistolaista aktivistia hyökkäsi kirjastossa pidettyyn Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuuteen. Tilaisuudessa oli puhumassa kaksi viime vuonna ilmestyneen kirjan kirjoittajista, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson ja Mikael Brunila, jotka eivät vahingoittuneet hyökkäyksessä. Sen sijaan yhtä järjestäjistä puukotettiin vakavasti selkään.

Isku ei ollut ensimmäinen laatuaan. Jo kesällä 2010 tehtiin kaasuisku seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-marssiin Helsingissä. Äärioikeisto Suomessa -kirjan tekijä Dan Koivulaakso puolestaan sai kaasua silmille viime kesänä Oulussa, kun äärioikeistolainen häirikkö tunkeutui keskustelutilaisuuteen.

Kaikkien edellä mainittujen iskujen takaa on paljastunut sama taho, Kansallinen vastarinta. Se on toistaiseksi pieni mutta järjestäytynyt poliittinen liike, jolla on kansainvälisiä yhteyksiä.

Tiedonantaja on aikaisemminkin varoitellut äärioikeiston nousun uhasta myös Suomessa. Äärioikeisto Suomessa -kirjan tekijöitä haastateltiin TA:n numerossa 43/2012. Siinä Li Andersson ja Dan Koivulaakso toteavat, että vaikka äärioikeisto on poliittisesti melko pirstaleinen, on sillä yksi yhteinen vihollinen: ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”punavihreä eliitti”. Esimerkiksi Norjan joukkomurhaaja Anders Breivik nimesi manifestissaan juuri kulttuurimarxilaisuuden ja sen edustaman maailmankuvan perivihollisekseen.

Supo noteerasi elokuussa antamassaan raportissa, että Breivikin hengenheimolaiset voivat olla uhka myös Suomessa. On kuitenkin kysyttävä, ottaako poliisi siltikään vakavasti äärioikeistolaisen väkivallan uhkaa. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero puhui MTV3:n haastattelussa ”ääriryhmien” uhkasta, johon pitää varautua. Paatero samaistaa puheissaan äärioikeiston ja ”äärivasemmiston”, johon epäilemättä monen mielestä voidaan lukea esimerkiksi Äärioikeisto Suomessa –kirjan kirjoittajia tai muita aktiivisia vasemmistolaisia. Näin Paatero sysää vastuuta väkivallasta myös uhreille. Tällaista asennetta ei voi hyväksyä. Paatero ei voi myöskään piiloutua epämääräisen ”tällainen on maailman kehitys” -lausuntojen taakse. Kehityslinjat ovat pitkälle poliittisesti valittavissa ja muutettavissa.

Ilmapiiriä Jyväskylän iskun kaltaisille väkivallanteoille on pohjustettu verkon keskustelufoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa jo vuositolkulla. Sananvapauteen vedoten uhkaillaan ja lietsotaan vihaa niin maahanmuuttajia, vasemmistolaisia kuin erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Jyväskylän iskun jälkeen verkossa käytävä keskustelu on paikoitellen kammottavaa luettavaa. Oikeistolaisella Homma-foorumilla nimimerkkien suojassa kirjoittavat ovat jopa syyttäneet Äärioikeisto Suomessa –kirjan kirjoittajia mainostempun järjestämisestä. Ylipäätään kommenteissa korostuvat vasemmiston halveksunta sekä uhrien syyllistäminen: ”mitäs läksivät”.

Oma lukunsa on kokoomuksen Alexander Stubbin ihmettely sosiaalisessa mediassa; ulkomaankauppa- ja Eurooppa-ministeri kun ei tiedä äärioikeiston ja -vasemmiston eroa. Tiedonantaja suosittelee Stubbille historiaopintoja ja pitämään tiedottomuutensa poissa julkisuudesta.

Äärioikeiston väkivallan uhkan edessä ei pidä alistua. Ei myöskään pidä lähteä ”kilpavarusteluun” oikeistomilitanttien kanssa.

Nyt on vaadittava sisäministeri Päivi Räsäseltä ja viranomaisilta tiukempia, äärioikeistolaisen väkivallan tuomitsevia kannanottoja. Myös väkivaltaa lietsovaa vihamielistä ilmapiiriä pitää muuttaa. Se merkitsee muun muassa sitä, että niiden puolueiden ja järjestöjen, joiden puitteissa äärioikeistolaiset ainekset saavat sananvaltaa ja toimintavapauksia, on tehtävä tiukka pesäero fasismia ja natsismia ihannoiviin toimijoihin.

Vasemmiston on opittava, ettei äärioikeisto koskaan ole ”voitettu kanta”, vaan sen nousun estämiseksi on tehtävä aktiivisesti työtä monella tasolla. Ennen kaikkea tärkeintä on viedä siltä kasvualusta: työttömyys, köyhyys, syrjäyttäminen, epätoivo ja pelko.