Kuinka Neuvostoliitto hajotettiin

Maamme mediassa muisteltiin viime kesänä näyttävästi 20 vuotta aikaisemmin 21. elokuuta 1991 Moskovassa tehtyä ”vallankaappausta”, jossa Neuvostoliiton varapresidentin Gennadi Janajevin ”juntta” yritti syrjäyttää ”uudistusmieliset”.

Tätä on toisteltu myös, kun ”juhlittiin” Neuvostoliiton lakkauttamisen 20-vuotispäivää. Neuvostoliitto lakkautettiin joulukuussa 1991.

Neuvostoliiton loppu ei ollut mikään objektiivinen välttämättömyys. / rizobreaker

”Vallankaappaus”

Tiedonantajassa 26.8. osoitettiin vallankaappausväitteet perättömiksi. Saman vuoden maaliskuussa Neuvostoliitto oli järjestänyt valtakunnallisen kansanäänestyksen, jossa 77,85 prosenttia äänestäjistä oli äänestänyt uudistetun Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton säilyttämisen puolesta. Viikkoa ennen äänestystä Boris Jeltsin julisti, että ”me emme tarvitse Liittoa siinä muodossa, jossa se on meillä tänään”. Presidentti Mihail Gorbatshov pyöritteli liittosopimusta edestakaisin, kunnes koko asia ja kansanäänestyksen tulos haudattiin.

Jeltsin ja muut ”demokraatit” vaativat täysin avoimesti neuvostovallan kaatamista ja NKP:n hajottamista. Tämän tilanteen normalisoimiseksi perustettiin varapresidentti Gennadi Janajevin johtama poikkeustilakomitea perustuslaillisen järjestyksen suojelemiseksi. Krimillä lomaileva ja toimintakyvytön Gorbatshov oli jo vuotta aikaisemmin määrännyt hallituksen valmistelemaan toimia poikkeustilan julistamiseksi.

Kaikki poikkeustilakomitean jäsenet edustivat ylintä laillista valtaa. Komitea ei lakkauttanut eikä edes piirittänyt yhtäkään valtionelintä. Yhtäkään valtiovallan edustajaa, edes niskoittelevaa Jeltsiniä ei pidätetty eikä erotettu virastaan.

IVY-sopimus ja NKP:n lakkauttaminen

Asian ydin oli siinä, että elokuun 20. päivänä 1991 oli ollut määrä allekirjoittaa ”Itsenäisten valtioiden liiton” perustamista koskeva sopimus, jonka Gorbatshov oli valmistellut yhdessä joidenkin neuvostotasavaltojen johtajien kanssa niiden kansojen ja parlamenttien tietämättä. Sopimuksessa luovuttiin sosialismista ja neuvostovallasta. Poikkeustilakomitean perustajat olivat asettaneet tärkeimmäksi tavoitteekseen tämän estämisen.

Gorbatshovin palattua Krimiltä Moskovaan Jeltsin allekirjoitti demonstratiivisesti hänen läsnä ollessaan määräyksen NKP:n toiminnan lakkauttamisesta (vaikka tämä toimenpide olisi kuulunut oikeuslaitokselle – puhumattakaan siitä, ettei puolue ollut edes osallistunut poikkeustilakomitean muodostamiseen. Gorbatshov pysyi vaiti. Seuraavana päivänä hän antoi määräyksen sinetöidä keskuskomitean rakennuksen ja ilmoitti luopuvansa pääsihteerin tehtävistä.

Yhä useammat alkoivat myöhemmin ymmärtää, ettei tapahtumissa ollut kysymys mistään ”kaappausyrityksestä” eikä ”kansanliikkeestä” vaan silkasta valtataistelusta. Mitään kaappausyritystä ei ollut tehty, mutta vallankaappaus kuitenkin tapahtui, sillä valta putosi Jeltsinin käsiin.

Gorbatshov olisi voinut estää

Gorbatshovin palattua Krimiltä televisiossa näytettiin hänen keskustelunsa Jeltsinin kanssa Kremlissä. Gorbatshov sanoi: ”Jos yritätte vastoin neuvostokansan tahtoa lakkauttaa Neuvostoliiton, vetoan toimienne estämiseksi presidenttinä armeijaan ja kansaan. Tästä asiasta järjestetään uusi koko maan kattava kansanäänestys.”

Jos Gorbatshov olisi halunnut ja olisi ollut uskollinen valalleen, hän olisi voinut estää Neuvostoliiton hajoamisen. Suurin osa kansasta kannatti Neuvostoliiton korkeimman neuvoston tavoin yhtenäistä valtiota, kun taas Gorbatshovilla oli takanaan armeija ja järjestysvalta. Kuitenkaan vetoomusta sen paremmin armeijalle kuin kansallekaan ei tullut.

Jeltsinin ja häntä tukevien voimien voitto säikäytti pahanpäiväisesti neuvostotasavaltojen johtajat. Kaiken lisäksi Venäjän ”demokraatit” tuhosivat kirjaimellisesti parissa päivässä kaikki neuvostoaikaiset rakenteet ja kaappasivat käsiinsä Neuvostoliiton omaisuuden.

Boris Jeltsinin johtama humalainen seurue allekirjoitti salaa laaditun sopimuksen, jonka mukaan ”Neuvostoliitto lakkaa kansainvälisen poliittisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena realiteettina olemasta”. Presidenttinä ja NKP:n pääsihteerinä Mihail Gorbatshov olisi voinut estää Neuvostoliiton hajoamisen. / Novosti

Operaatio ”Pyörä”

Vuoden 1991 viimeiset viikot olivat tapahtumiensa runsaudessa ja dramaattisuudessa vailla vertaa Neuvostoliiton historiassa. Jeltsin, Valko-Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtaja Stanislav Shushkevitsh ja Ukrainan presidentti Leonid Kravtshuk tapasivat Valko-Venäjän ja Venäjän rajalla sijaitsevassa Belovezhin luonnonpuistossa; heidän tapaamistaan nimitettiin ”operaatio Pyöräksi”. Ilman minkäänlaisia hallituksiltaan, parlamenteiltaan tai kansoiltaan saatuja juridisia valtuuksia he allekirjoittivat salaa laaditun sopimuksen, jonka mukaan ”Neuvostoliitto lakkaa kansainvälisen poliittisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena realiteettina olemasta”.

Jeltsin tiedotti asiasta kiireimmiten USA:n presidentille George H. Bushille ja vasta sen jälkeen Gorbatshoville. Yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja ennen muuta joukkomielenosoitusten välttämiseksi allekirjoitettiin sopimus Itsenäisten valtioiden liiton muodostamisesta.

Saatuaan tiedon tapahtuneesta Venäjän varapresidentti Aleksandr Rutskoi yritti päästä tapaamaan Gorbatshovia. Hän kertoo muistelmissaan:

”Gorbatshov oli käsittämättömän rauhallinen. Kysyin häneltä, oliko hän tiennyt Jeltsinin Minskin-vierailun tarkoituksesta ja salaliitosta Neuvostoliiton tuhoamiseksi. Hän vastasi kysymykseeni vältellen: ’En minä tiennyt mutta arvasin Jeltsinin tai oikeastaan Burbulisin (Jeltsinin apulainen) saaneen jotakin päähänsä.’ Pitkän tauon jälkeen hän kysyi minulta, mitä ajattelin asiasta. Sanoin pitäväni tapahtunutta yksiselitteisesti rikollisena toimintana, vallankaappauksena. Hän ei hyväksynyt näkemystäni ja vaatimustani ryhtyä päättäväisiin toimiin ja pidättää Neuvostoliiton presidentin oikeuksin ja valtuuksin koko humalainen troikka.”

”Elämäntehtäväni on toteutunut”

Tätä kysymystä ovat vuosien mittaan pohtineet monet poliitikot ja historioitsijat: miksi kansanedustajia, valtiovallan korkeimpia edustajia, ei kutsuttu koolle, ja miksi presidentti ei käyttänyt perustuslaillisia oikeuksiaan.

NBC:n haastattelussa 11. joulukuuta 1991 Gorbatshov totesi: ”Minä ja Jeltsin olemme olleet työtovereita… Minusta meillä ei ole periaatteellisia näkemyseroja siitä, millaisena näemme tulevaisuuden, mutta keinoista ja ongelmien ratkaisusta on.”

Seuraavana päivänä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan korkein neuvosto hyväksyi laittomasti (päätösvalta asiassa olisi kuulunut Venäjän kansanedustajien kongressille) Venäjän päätöksen erota Neuvostoliitosta. Samana päivänä Gorbatshov keksi positiivisia piirteitä Belovezhin kokouksesta, toisin sanoen Neuvostoliiton lakkauttamisesta, ja julisti tyytyväisenä: ”Olen tehnyt kaikkeni ja vienyt läpi perestroikan pääajatukset, ehkä ei aivan virheittä… elämäntehtäväni on toteutunut.”

Joulukuun 25. päivänä 1991 Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta lakkasi olemasta ”neuvostotasavalta” ja ” sosialistinen”. Sen korkein neuvosto antoi sille uudeksi nimeksi Venäjän federaatio (Venäjä). Gorbatshov rikkoi valansa ja luopui vapaaehtoisesti Neuvostoliiton presidentin virasta ja kaikista muistakin valtuuksistaan ja luovutti ”ydinasenapin” presidentti Jeltsinille. Joulukuun 26. päivänä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston ylähuone hyväksyi julistuksen ”Neuvostoliiton lakkauttamisesta”.

Miksi Neuvostoliitto katosi?

Edellä oleva selostus perustuu tunnetun veteraanidiplomaatin, NKP:n työntekijän ja historiantutkijan Vladimir Fjodorovin suomeksi ilmestyneeseen teokseen NKP:n Suomen osastolla 1954–1989 (Kustannusyhtiö Otava 2001).

Hän muistuttaa, että edellä kerrotut tapahtumat eivät tietenkään kokonaisuudessaan selitä sitä, miksi Neuvostoliitto hajotettin ja katosi. Neuvostoliiton loppu ei ollut mikään objektiivinen välttämättömyys. Neuvostoliitto olisi ollut mahdollista säilyttää. Mutta oli olemassa objektiivisia syitä, jotka vaativat tekemään maassa perusteellisen remontin.

1. Niistä tärkein oli virheellinen talouspolitiikka. Monista saavuttamistaan menestyksistä huolimatta maa ei ollut pystynyt siirtymään jälkiteolliseen kehitysvaiheeseen. Neuvostoliitto joutui vuosikymmeniä elämään puoliksi eristyksissä muusta maailmasta ja nykyaikaisista kansainvälisistä teknologiamarkkinoista länsimaiden tieteellis-teknisen ja taloussaarron takia. Jähmettyneet tuotantosuhteet jarruttivat yhteiskunnan tuotantovoimien kehittymistä. Neuvostotalouteen vaikutti kielteisesti myös tuhoisa kilpavarustelu.
2. Toinen keskeinen syy oli NKP:n monopoli vallankäytössä ja omistuksessa, mikä oli poliittisen demokratian tosiasiallisen puutteen vuoksi johtanut puolueen ja valtion byrokratisoitumiseen.
3. Kolmas syy oli kansallinen. Neuvostovalta lähti tekemään Venäjästä federaatiota jakamalla sen suvereeneiksi tasavalloiksi ja jakamalla puolueen kansallisiksi puolueiksi, mikä johti johtavien ryhmittymien muodostamiseen kansallisella, valtiollisella ja puoluetasolla.
4. Yhden näkemyksen mukaan Neuvostoliiton tragedia oli tuontitavaraa, eivätkä pelkät objektiiviset syyt olisi johtaneet maata tuhoon ilman ulkoisten tekijöiden mukanaoloa eli muiden valtioiden hallitusten, tiedustelupalvelujen ja erilaisten muiden organisaatioiden määrätietoista toimintaa ja vehkeilyä.
5. Yhteenvetona: Valtion luhistumiseen johtivat sisäiset syyt ja Neuvostoliiton sisäiset tapahtumat, eräiden konkreettisten voimien toimet ja toimettomuus, valtarakenteiden erityispiirteet ja johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet.