Aika lopettaa valehtelu ”jatkosodasta”

Maamme mediassa on siirrytty talvisodan muistelusta 70 vuotta sitten alkaneen jatkosodan muisteluun ja valitettavasti myös sen valkopesuun. Tyypillisiä esimerkkejä valkopesusta ovat esimerkiksi kummankin iltapäivälehden erikoisnumerot.

Jälleen tultaneen nostamaan keskusteluun kysymys siitä, milloin Suomi tarkkaan ottaen alkoi suuntautua uuteen sotaan ja asettua Adolf Hitlerin johtaman Natsi-Saksan rinnalle ja oliko tämä pakon ja Neuvostoliiton uhan sanelemaa vai täysin tietoista ja harkittua.

Vanhastaan tunnetaan Arvi Korhosen kehittämä ajopuuteoria, jonka mukaan Suomi ajautui vastoin tahtoaan kuin vuolaan virran viemä ajopuu jatkosotaan. Eräät historiantutkijat väittävät edelleen, ettei Suomen johtavilla piireillä ollut talvisodan jälkeen revanssisuunnitelmia ja että Suomi kytkettiin Natsi-Saksan hyökkäyssuunnitelmiin vasta talvella, keväällä ja kesällä 1941.

Tosiasiat osoittavat kuitenkin toista. On muistettava, että Suomen ja Saksan tiedustelu- ja poliisiyhteistyö alkoi jo 1930-luvulla. Jo talvisodan loppuvaiheessa, sotilaallisen katastrofin uhatessa pääministeri Risto Ryti perusteli rauhantekoa sillä, että on parempi ”alkaa maan jälleenvaltaus Viipurista kuin Torniosta”. Hallituksen istunnossa 9.3.1940 ministeri J.O. Söderhjelm sanoi, että olisi helpompi mennä rauhaan, ”jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan”. Ministeri Väinö Tanner huomautti tähän, että ”ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää”.

Ministeri Juho Niukkanen sanoi sotamarsalkka C.G. Mannerheimin ja kaikkien kenraalien katsovan, ”että pelastumisemme ehdottomana edellytyksenä on, että rauhanaika käytetään varustautumiseen”. Jo länsivaltojen intervention Suomeen osoittauduttua mahdottomaksi Niukkanen totesi, että Suomi siirtyy nyt kokonaan Saksan linjoille.

Julkinen propaganda suuntautui rauhansopimuksen solmimispäivästä lähtien sopimuksen mustaamiseen ja siihen, että kansa omaksuisi revanssin ajatuksen. Uusi Suomi kirjoitti 13.3.1940: ”Ei ole mahdollista keinotekoisesti parantaa tätä haavaa. Älköön se lakatko koskaan kirvelemästä, älköön se antako meille yön lepoa eikä päivän rauhaa… Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi.”

Seuraavan päivän Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Se rauhansopimus, joka on nyt allekirjoitettu, on murheellisin asiakirja, mitä tässä maassa on koskaan allekirjoitettu… Suomi on jälleen raivaava itselleen tien suurempaan ja väljempään tulevaisuuteen sekä oikeutensa voittoon.”

Jo syyskesällä 1940 solmitun ns. kauttakulkusopimuksen mukaisesti Saksan joukot miehittivät Pohjois-Suomen. Suomessa säilytettiin sotatila, ja ns. sotakabinetti käytännössä kaappasi vallan. Kurssi otettiin entistä päättävämmin kohti Saksaa. Talvisodan rauhan jälkeisistä ensi kuukausista lähtien Suomessa käynnistettiin kiihkeä propaganda ja mielialojen muokkaus Saksan suosion nostamiseksi, ja sensuuri peitti kaikki tiedot natsien rikoksista. Kesällä 1940 ulkoministeri Rolf Witting esitti Saksan Helsingin-suurlähettiläälle Wipert von Blücherille, että Ryti tekisi neuvottelumatkan Berliiniin Hitlerin luo aiheenaan Suomen muuttaminen Suur-Saksaan liitettäväksi protektoraatiksi.

Suomen sotaan ajautumisen kanssa eivät tietenkään sovi yhteen myöskään tapahtumat useita päiviä ennen sodan alkamista. Silloinhan Suomen ja Saksan laivastot miinoittivat Suomenlahden ja saksalaiset lentokoneet hyökkäsivät suomalaisilta kentiltä neuvostoliittolaisiin kohteisiin. STT:n nyt julkaisemassa uutisessa tämä on yhä käännetty päälaelleen siten, että Suomi joutui julistamaan sodan, koska Neuvostoliitto oli edellisenä päivänä pommittanut useita Suomen paikkakuntia.

Summa summarum: mitkään myytit kesäkuussa 1941 aloitettuun sotaan ajautumisesta ja tämän sodan puolustuksellisesta ja erillisestä luonteesta eivät kestä päivänvaloa. Hitler-Saksan kanssa yhteiseen hyökkäyssotaan lähtenyt Suomi ajettiin tuhon partaalle, josta vain Neuvostoliiton ja sen liittolaisten voitto ja fasismin tappio sen pelasti.