Työnantajat työsuojelua vastaan

Työolosuhteet Suomessa olivat 1970-luvulle tultaessa surkeat. Tapaturmia sattui paljon ja työstä johtuvat sairaudet olivat yleisiä. Kuolemaan johtaneita työtapaturmia sattui vuosittain yli 300. Joinakin vuosina kuolemaan johtaneita työtapaturmia oli jopa yli 400, esimerkiksi vuonna 1963 kuolemia oli 425. Muiden kuin kuolemaan johtaneiden työtapaturmien määrä kasvoi jatkuvasti. Kun vakuutusyhtiöille ilmoitettuja tapauksia oli 158 263 vuonna 1960, tapausten määrä oli vuonna 1973 noin 60 % suurempi, kaikkiaan 253 624 tapaturmaa.

Vaikka vuonna 1958 uusittu työturvallisuuslaki oli sisällöltään kohtalainen, lakia ei noudatettu työpaikoilla juuri lainkaan. Lakia valvovia ammattientarkastajia oli vähän ja heidän toimintansa perustui ikivanhaan vuodelta 1927 olevaan ammattientarkastuslakiin. Tarkastajat saattoivat kirjata havaittuja puutteita, mutta heillä ei ollut mitään pakkokeinoja, joilla lakia rikkovat työnantajat olisi saatu vastuuseen rikkomuksistaan ja korjaamaan työolosuhteissa olevat puutteet.

Kommunistien asemat työpaikoilla ja nuorison ja opiskelijoiden keskuudessa olivat vahvistumassa. Sen seurauksena sosialidemokraattienkin oli pakko vasemmistolaistaa politiikkaansa. Yleinen ilmapiiri näkyi hyvin vuoden 1971 metallin pitkässä lakossa ja sen suurissa ja kiukkuisen sävyisissä mielenosoituksissa.

Työsuojelua koskevat lait uusitaan

Tällaisessa tilanteessa perustettiin Työsuojeluhallitus vuonna 1973. Samalla käytännön valvontatyötä tekevien työsuojelupiirien määrää lisättiin. Samaan aikaan vuoden 1927 ammattientarkastuslaki kumottiin ja korvattiin lailla työsuojelun valvonnasta. Työsuojeluviranomaisille tuli uuden lain myötä oikeus keskeyttää vaarallinen työ ja pakottaa työnantajat korjaamaan epäkohtia sakon uhalla. Lain mukaan työpaikoille oli valittava työsuojeluvaltuutetut ja työsuojelutoimikunnat ja suuremmille työpaikoille lisäksi työsuojeluasiamiehiä.

Uudistuksen myötä kiinnostus työsuojeluun lisääntyi työpaikoilla. Asioihin perehtyminen ja asioiden käsittely parantui varsinkin suurilla työpaikoilla, joihin saatiin päätoimiset työsuojeluvaltuutetut.

Kommunistit olivat asioissa hyvin ajan tasalla mm. siksi, että uuteen Työsuojeluhallitukseen ja työsuojelupiireihin tuli valittua muutamia puolueeseen kuuluvia tai opiskelija- tai nuorisoliikkeessä toimineita diplomi-insinöörejä ja muita asiantuntijoita. Tiedonantajayhdistys julkaisi vuonna 1974 laajahkon kirjasen "Työsuojelu ja luokkataistelu" auttamaan työsuojeluvaltuutettujen ja muiden työpaikka-aktiivien toimintaa työolosuhteiden parantamiseksi.

Lisää yksityiskohtaisia eväitä kamppailulle saatiin, kun edistyksellisten asiantuntijoiden ja työntekijöiden yhteinen järjestö Sosialistinen terveysrintama julkaisi Työsuojelunormit -kirjan. Kirjassa käsiteltiin yksityiskohtaisesti työolosuhteita ja esitettiin perustellut raja-arvot erilaisille työolosuhteiden haitoille, esimerkiksi hengitysilmassa olevien epäpuhtauksien määrälle ja melulle.

Työnantajien vastaiskut

Työnantajat ja työnantajaliitot kokivat uuden lainsäädännön vastenmieliseksi. Vuosikymmenien aikana oli totuttu siihen, että työturvallisuuslainsäädännöstä ja lakia valvovista viranomaisista ei tarvinnut välittää. Uudet lait pakottivat joskus kalliisiinkin korjauksiin. Lisäksi työnantajat kokivat omaa ehdotonta määräysvaltaansa loukattavan, kun viranomaisille tuli oikeus keskeyttää työ ja määrätä parannuksia tehtäväksi sakon uhalla.

Erityisen sietämättömäksi työnantajat kokivat sen, että työsuojelun hallintoon oli tullut valituksi muutama aktiivinen kommunisti. Äskettäin ilmestyneessä Eino Ketolan kirjoittamassa Työturvallisuuskeskuksen historiikissa todetaan, että

"stalinistit olivat onnistuneet soluttamaan Työsuojeluhallituksen yhden osaston ja lievempää vasemmistovirtausta esiintyi vahvana eri muodoissaan muillakin osastoilla."

Eino Ketolan historiikki Työn muutoksen mukana. Työturvallisuuskeskus 1970 – 2010 on muutenkin kiinnostava julkaisu. Siinä kerrotaan varsin avoimesti työnantajajärjestöjen ja oikeistososialidemokraattien yhteistyöstä kommunistien – ja erityisesti "stalinistien" – vaikutuksen vähentämiseksi.

Yksi toimenpide oli työnantajien pakollisen tapaturmavakuutusmaksun tuotolla toimivan Työturvallisuuskeskuksen perustaminen. Työturvallisuuskeskuksen hallinto ja työpaikat jaettiin työnantajaliittojen ja ammattiliittojen luotettujen edustajien kesken. Tarkoituksena oli varmistaa, että työsuojeluvaltuutetuille ja muille työsuojeluhenkilöille annettava koulutus on myös työnantajien hyväksymää.

Valinta Työturvallisuuskeskuksen tehtäviin tehtiin tarkalla seulalla. Koulutussihteeriksi vuonna 1976 valittu Aulikki Penttinen muistelee Eino Ketolan kirjassa:

"Valinnassa tärkeää tuntui olevan poliittinen sopivuus. Yksi hakija hylättiin esim. sen vuoksi, että hänen epäiltiin seurustelevan kommunistin kanssa."

Työturvallisuuskeskus pyrki tuottamaan mahdollisimman paljon työsuojeluun liittyvää työnantajien hyväksymää aineistoa. Tavoitteena oli, että kommunistien ja Sosialistisen terveysrintaman tuottamat aineistot jäisivät vähemmälle käytölle. Erityisen paljon käännettiin Ruotsissa tehtyä aineistoa. Ruotsissa yhteistyökumppanina oli sikäläisen työsuojeluneuvoston puheenjohtaja Ingvar Söderström. Hänen ansioikseen Eino Ketola kirjaa seuraavaa:

"Söderström oli sosialidemokraatti ja samalla antikommunisti, joka vuonna 1962 oli ruotsalaisten demarinuorten mukana sabotoimassa Helsingin kansainvälistä kommunistista nuorisofestivaalia".

Työnantajat pyrkivät myös painostamaan yksittäisiä epämieluisiksi kokemiaan työsuojeluhallinnon virkamiehiä. Suuremmat työpaikat lähettivät työnantajaliitolle kopioita työsuojelutarkastajien tarkastuspöytäkirjoista. Työnantajaliiton lakimiehet koettivat sitten löytää niistä virheitä, joista tarkastajia saataisiin vastuuseen. Erilaiset työnantajien tekemät kantelut virkamiesten toiminnasta olivat varsin yleisiä.

Suurta huomiota sai aikoinaan vuonna 1974 alkanut oikeudenkäynti, jossa Kemi Oy vaati minulta 500 000 markan korvausta ja tuomiota virkavirheestä. Muodollisena syynä oli tekemäni kannanotto, jonka mukaan Kemi Oy:n hätätyöksi julistama korjaustyö ei ollut oikeasti hätätyötä. Kun halukkaita ei ollut normaaleihin ylitöihin, työnantaja pysäytti sellutehtaan pariksi vuorokaudeksi. Oikeudenkäynti kesti useita vuosia ja Kemi Oy hävisi sen lopulta hovioikeudessa – kiitos avustajani toimineen SAK:n lakimiehen Arjo Suonperän. Seurauksena oli kuitenkin se, että virkamiehet puuttuivat entistäkin haluttomammin suurten yritysten räikeisiinkin rikkomuksiin.

Työsuojelun vastustaminen oli osa laajempaa strategiaa

Työturvallisuuskeskuksen perustaminen oli yksi toimenpide työnantajien tukemassa laajassa hankkeessa, jossa pyrittiin kommunistien vaikutuksen vähentämiseen. Eino Ketolan kirjassa todetaan, että työnantajaliitto (STK) käytti 1960-ja 1970-luvulla miljoonia markkoja poliittista rahoitusta erilaisiin kohteisiin kommunismin torjumiseksi. STK:n tukemista toimenpiteistä kirjassa mainitaan seuraavat:

– Korkeakoulu- ja tiedepoliittisen tutkimussäätiön perustaminen.

– Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) perustaminen tukemaan markkinataloutta ja länsimaista yhteiskuntajärjestelmää.

– Vapaan koulutuksen tukisäätiön perustaminen vastustamaan opetusministeriön vasemmistolaistumista ja kommunismin leviämistä opiskelijoiden keskuuteen. Lisäksi pelättiin hankkeilla olevan peruskoulun käyttämistä poliittiseen kasvatukseen.

– Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen marxilaiseen näkökulmaan painottuneen opetuksen vastapainoksi saatiin Sotavahinkoyhdistyksen säätiön tuella perustettua Helsingin yliopistoon tiedotusopin professuuri, johon ensimmäiseksi valittiin työnantajaliitossa aikaisemmin toiminut Osmo A. Wiio.

– Helsingin Sanomien toimittajakoulun perustaminen.

– Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon perustaminen. Ajatuksena oli luovuttaa palkinto sellaisella ansioituneelle toimittajalle, joka ei lukeutunut laitavasemmistoon.

– Vastauksena työnantajaliiton pyyntöön oikeuskansleri Risto Leskinen antoi lausunnon, jonka mukaan Työsuojeluhallituksella ei ollut oikeutta antaa ohjeita työturvallisuuslain soveltamisesta.

Työsuojeluhallitus lopetetaan

Työnantajaliiton tavoite Työsuojeluhallituksen lakkauttamiseksi toteutui vuonna 1993. Lakkautus oli osa vuonna 1987 nimitetyn Holkerin hallituksen surullisen kuuluisaa "hallittua rakennemuutosta". Rakennemuutos tarkoitti mm. ihmisten tarpeita käsittelevien itsenäisten keskusvirastojen lakkauttamista. Lopetettujen listalla ovat Työsuojeluhallituksen lisäksi mm. Lääkintöhallitus, Sosiaalihallitus, Asuntohallitus, Kouluhallitus ja Ammattikasvatushallitus.

Eino Ketolan mukaan "epäluottamus työsuojelualasta vastuullisen keskusviraston ja työnantajaliiton (STK) välillä poistui vasta 1993 tapahtuneen Työsuojeluhallituksen lakkauttamisen jälkeen".

Tämän jälkeen työnantajien olikin helppo luottaa korkeimpaan työsuojeluviranomaiseen. Työsuojeluhallituksen toimintaa jatkaneen Sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosaston päälliköksi nimittäin nimitettiin työnantajaliiton lakimies Mikko Hurmalainen. Hurmalaisen toimintalinjasta on kuultu mm. televisiossa, kun hän kieltäytyi ryhtymästä toimenpiteisiin vaaralliseksi ja määräysten vastaiseksi todetun autonostimen markkinoilta pois saamiseksi.

Tästä eteenpäin

Vaikka 1970-lukuun verrattuna parannuksia onkin paljon tehty, työpaikoilla on edelleen vaarallisia koneita ja terveydelle haitallisia olosuhteita. Työntekijöiden määrän vähentäminen ja tehtävien lisääminen töissä oleville johtaa rakennuksilla, satamissa ja teollisuudessa fyysisen rasituksen ja tapaturmien kasvuun. Muilla työpaikoilla se lisää työn kuormittavuutta ja siitä aiheutuvaa pahaa oloa ja sairastavuutta.

Teollisuuden työpaikoilla koneet ovat edelleen vaarallisia ja määräysten vastaisia. Valtaosa koneiden aiheuttamista tapaturmista jäisi sattumatta, jos ne olisivat turvallisuudeltaan edes sillä tasolla, mitä oikeuskanslerin "laittomaksi" väittämistä Työsuojeluhallituksen yleisissä koneohjeissa vaadittiin.

Parannuksia saadaan samoilla eväillä kuin ennenkin. Seuraava lainaus on Työsuojelu ja luokkataistelu -kirjasen luvusta "Tavoitteiden läpivieminen":

– Työmaakokoukset, joissa käsitellään työsuojeluun liittyviä kysymyksiä ja päätetään tavoitteista ja toimenpiteistä.

– Kieltäytyminen vaaranalaisesta työstä. Tämä edellyttää määräysten tuntemista ja työnantajalle esitettyjä konkreettisia vaatimuksia epäkohdan poistamiseksi.

– Vaarallisten aineiden käytön boikotoiminen.

– Työmaakohtainen lakko työolosuhteiden epäkohtien poistamiseksi.