Julkisuuteen vuotaneen Citibankin raportin mukaan “Yhdysvallat on plutonomia, jossa varakkain prosentti väestöstä omistaa 95% maan rikkauksista”.
Vaikka ajatus pienenpienestä, mutta kansantaloutta suvereenisti ohjailevasta ryhmästä ei ole vieras, uusi termi plutonomia on silti astetta raaempi versio tutummasta plutokratiasta, yhteiskunnasta, jossa sosiaalinen liikkuvuus on liki mahdotonta valtaosan varoista valuessa pienen etuoikeutetun eliitin taskuihin.
Näennäisesti lähes identtisten järjestelmien merkittävin ero on niiden kestävyydessä. Yleisen käsityksen mukaan plutokraattiset järjestelmät kaatuvat taloudellisiin ongelmiin – köyhillä ei yksinkertaisesti ole varaa kuluttaa – kun taas plutonomia on ainakin teoriassa taloudellisesti kestävä, koska yhteiskunnan talouskasvusta ja kulutuksesta vastaa yksinomaan vaurain yläluokka.
Hyväksikäyttö voi jatkua keskeytymättä siitä yksinkertaisesta syystä, että rikkailla on tarpeeksi varoja käydä kauppaa keskenään lisääntyvän köyhälistön jäädessä väliinputoajiksi, helposti korvattaviksi välikäsiksi. Rikkaat eivät enää rikastukaan köyhien, vaan toistensa kustannuksella. Köyhät taas ovat menettäneet omaisuutensa aikaa sitten ja pääsevät parhaassa tapauksessa korkeintaan lainaamaan tavaroita ja muita kulutushyödykkeitä.
Tämä on Michael Mooren Amerikka. Pessimististä visiota tukee vakuuttavasti ohjaajan uusin, avoimesti marxilainen dokumentti Capitalism: A Love Story (USA, 2009).
Epäterve suhde kapitalismiin, toisin sanoen sen häikäilemätön hyödyntäminen omien etujen ajamiseksi, on kulkutaudin tavoin leviävä ilmiö, eikä keskiluokkaa enää ole, Moore julistaa. Jäljellä ovat enää rutiköyhät kerjäläiset ja upporikkaat kuninkaat. Yhdysvaltojen ja kapitalismin rakkaustarina etenee kuin huono avioliitto: amerikkalaiset hullaantuivat aikoinaan sokeasti vapaisiin markkinoihin ja reaganomicsiin, mutta alkuihastuksesta selvittyään löysivätkin itsensä orjahaaremista, jota Wall Streetin juonittelijat ja lainamarkkinoita yksinvaltiaan ottein hallitsevien rahoitusalan instituutioiden koronkiskurit vartioivat herkeämättä. Vertaus Rooman imperiumin viimeisten vuosien ja nykypäivän Yhdysvaltojen välillä on osuva, sillä lait, hallituksen toiminta sekä liikemaailman käytännöt eivät ole epäselviä vain kansalaisille, vaan myös valtaapitäville riisto-organisaatioille.
Vakuutuspetoksia, korkokeinottelua. Näemme pankkien lunastavan ja pakkohuutokauppaavan koteja perheiltä, jotka eivät lukeneet lainasopimuksensa pientä printtiä. Kuulemme pankinjohtajista, jotka livistivät hiljattain vieden mukanaan 700 miljardia dollaria veronmaksajien rahoja, ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Todistamme yksityisestä pennsylvanialaisesta nuorisovankilasta, jonne paikallinen kiero tuomari lähettää viattomia lapsia lisäpalkkioiden kannustamana. Näemme köyhtyneen, asunnottoman miehen siivoamassa entisen kotitalonsa tonttia nälkäpalkalla pankin toimesta – saman pankin, joka hääti miehen kodistaan.
Kun kuuntelee näyttelijä Wallace Shaw'n analysoivan markkinoinnille elimellistä retoriikkaa ja huomaa todellisuuden alkavan yhtäkkiä muistuttaa karikatyyriä, ymmärtää pian, ettei kapitalismi kaipaa tarkempaa sääntelyä vaan täydellistä eliminointia.
Nimettyään ennalta-arvattavat syylliset George Bushista Hank Paulsoniin ja Alan Greenspaniin, Moore lisää, että yksi korruptoituneimmista suuryrityksistä, Goldman Sachs, on häärinyt myös palvotun Obaman vaalikampanjan taustalla. Moore antaa pirulle ihmiskasvot tyypillisen humoristiseen tapaansa ripustaessaan pankkikonttoreiden ympärille rikospaikoilta tuttua kirkuvankeltaista eristysnauhaa ja yrittäessään tehdä kansalaispidätyksen AIG:n johtoryhmästä, mutta mitä hän loppujen lopuksi saa tempauksillaan aikaiseksi ja paljastaako hän oikeastaan mitään, mitä emme tienneet jo ennen vuodentakaista talousromahdusta? Vastaus: ei yhtään mitään. Rajoitetuista vaikutusmahdollisuuksistaan piinallisen tietoinen dokumentaristi vetoaakin yleisöönsä: “En voi jatkaa tällä tiellä, ellette liity joukkooni.”
Capitalism: A Love Story on sotahuuto. Mooren tavoitteena ei ole nimetä vain muutamia valtaansa väärinkäyttäneitä henkilöitä, vaan paljastaa koko järjestelmään sisäänrakennettu korruptiomekanismi.
Dokumentista löytyy tälläkin kertaa hauskoja kohtauksia, sydäntä särkeviä ihmiskohtaloita ja Moorelle ominaista häpeilemättömyyttä, mutta elokuva kertoo kuitenkin ennen kaikkea kapitalismin armottomasta perusluonteesta ja siitä, mitä meidän tulee tehdä erotaksemme siitä lopullisesti.
TA-tähdet: * * * * *
|
| Capitalism: A Love Story / Overture Films |
Mikään järjestelmä ei ole täydellinen ja kaikissa järjestelmissä on epäkohtia. Epäkohtiin tulee puuttua ja kehittää järjestelmää paremmaksi.
Rory Winston & Katarina Alanne maalailee aika pessimistusen kuvan USA nykytilasta ja ehdottaa sen tilalle täydelistä alasajoa.
Kysymys vaan kuuluu, millainen järjestelmä tilalle. Yhdysvaltojen yhteikuntajärjestelmä on ollut viimeisen sadan vuoden ajan tehokkain ja voinut luoda parhaat edellytykset taloudelliselle hyvinvoinnille, vapaudelle ja ihmisoikeuksille. Kuten tunnettua, monet kilpailevat yhteiskuntajärjestelmät ovat näissä asioissa pahasti epäonnistuneet.
Ei nyt sentään romuteta amerikkaa, vaan puututaan epäkohtiin ja tehdään siitä entistä parempi. Tätä työtähän Obama juuri tekee
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on kyllä tuottanut suuren osan rikkaudestaan varsin raakalaismaisin metodein tukien diktatuureja ,aikaansaaden sisällissotia ja
ympäristötuhoja kehitysmaissa. USA:n jälkeenjättämiä tuhoja ovat Euroopan maat joutuneet siivoamaan.
Steve Kangas on kirjoittanut CIA:n historian ja siitä hyvästä sai kuulan kalloonsa.
Google: Steve Kangas CIA
Tuon alkuperäisen artikkelin otsikoijalle sanoisin, kaikki "eliminoituu" aikanaan kunhan sopiva korvaava järjestelmä tulee tilalle. Se ei vaadi vallankumouksia eikä väkivaltaa vaan tapahtuu itsestään, kaikkihan parempaan vaihtavat tai ainakin niin suuri osa, että vanha jää kuihtumaan.
Kapitalismille vaan ei ole tullut vakavasti otettavaa kilpailijaa vaan se on kehittynyt sosiaaliseksi porvarismiksi ajan mittaan. Vain uusissa kapitalistivaltioissa on nähtävissä vanhoja kaikuja Marxin ajoilta kuten Kiinassa ja Venäjällä.
Moore on ajattelija kuten moni muukin vaan ei profeetta eikä mikään ihmemies.
Yhdysvallat muuttuu ajanmittaan toiseksi kuten on muuttunut Babylonia, Egypti faaraoiden ajoista, Rooma ja vaikka Neuvostoliitto. Maailmassa mikään ei ole pysyvää.
Pekka Virtaselle vastaisin, että antamasi esimerkit liittyvät USA:n supervaltapolitiikkaan. Steve Kankaan listaamat asiat ovat myös Kankaan subjettiivinen näkemys asioista. Totta, suurvaltapolitiikkaa USA harrastaa, Niikuin harrasti Neuvostoliittokin ollessaan suurvalta. Esimerkkinä siitä jäi kaoottinen tilanne esim Afganistaniin ja Somaliaan.
Mutta jos pysytään asiassa. Mikä on USA:n taloudellisen menestyksen takana. Pekan mielestä rikkaidet on riistetty muilta. Espanja, Portugali ja muut siirtomaat kyllä loivat rikkauksia ryöstämällä alusmaitaan. Mainitsemasi USA:n suurvaltapolitiikka taitaa kuluttaa enemmäm USA:n veronmaksajien rahoja , kuin siitä saatu hyöty, se on siis huonoa businesta (Irakin sota, Afganistanin sota, Vietnamin sota...).
Kyllä se hyvinvointi on enemmän "sisäsiittoista".
Tapa jolla USA "riistää" muita maita on aivovienti. Mutta koska ihmisillä on vapaa liikkumismahdollisuus, niin sitä ei voi estää. USA on vain niin houkutteleva maa ihmiselle, joka haluaa menestyä omilla taidoillaan, joka taas luo puiteet USA:n menestymiselle, joka taas houkuttelee sinne lisää yrittävää väkeä, jne...
USA:n sodissa valtion budjetista siirtyy rahaa yksityisille yrityksille.
Osama Bin Ladenin isä urakoi lentokenttiä isä Bushin tilauksesta
Iraquissa on sotilaitakin enemmän yksityisten suuryritysten henkilökuntaa
värvättynä eri puolilta maailmaa.Kyllä
käynnissä olevat sodat ovat aktivoineet maailmantaloutta. Suurvalta voi painaa rahaa ilman kenenkään kontrollia ja juuri sodalla vältetään inflaatio.
Latinalaisessa Amerikassa Perussa toimiva amerikkalainen kaivosyhtiö hankki likaisen sodan seurauksena 25 vuoden
verovapauden. Yritys myös vapautettiin maan työlainsäädännöstä. Kaivosyrityksen puhdistamon alue on maailman kymmenen pahiten saastuneimman alueen listalla. Lupauksistaan huolimatta yritys ei ole tehnyt mitään saastevesien ja kaasujen puhdistamiseksi. Käytännössä Peru ei tuota eikä vie yrityksen metalleja koskapa niiden tuottaja ja vastaanottaja USA:ssa on sama amerikkalainen yritys. Vastaava toimintatapa on normaali monissa kehitysmaissa. Ulkomaiset yritykset kiristävät toimintaehtonsa terrorin uhalla tai poliitikkoja lahjomalla.
Esimerkkejä ei puutu. Neuvostoliitolla oli jonkin verran ideologiaa mukana toimissaan,mitä länsimaiden puuhissa
on vaikea havaita.
7.2. 2012 – Arto Tuominen
30.1. 2012 – Hannu Oittinen
27.1. 2012 – Marko Korvela
19.1. 2012 – Arto Tuominen
19.1. 2012 – Tiedonantaja
27.12. 2011 – Juha Säijälä & Maarit Haataja
21.12. 2011 – Unto Nikula
9.12. 2011 – Marko Korvela
3.12. 2011 – Arto Tuominen
26.11. 2011 – Marko Korvela
11.11. 2011 – Marko Korvela
3.11. 2011 – Tiedonantaja
26.10. 2011 – Marko Korvela
7.10. 2011 – Marko Korvela
16.9. 2011 – Erkki Susi
14.9. 2011 – Erkki Susi
7.9. 2011 – Juha Säijälä
31.8. 2011 – Marko Korvela
30.8. 2011 – Tiedonantaja
24.8. 2011 – Toivo Koivisto
19.8. 2011 – Tiedonantaja
10.8. 2011 – Marko Korvela
8.8. 2011 – Arto Tuominen
5.8. 2011 – Marko Korvela
1.7. 2011 – Arto Tuominen
1.7. 2011 – Arto Tuominen
28.6. 2011 – Niko Peltonen
23.6. 2011 – Elias Krohn
15.6. 2011 – Marko Korvela
20.5. 2011 – Unto Nikula
7.5. 2011 – Seija Vääränen
4.5. 2011 – Juha Säijälä
23.4. 2011 – Jarmo Rintala
12.4. 2011 – Marko Korvela
12.4. 2011 – Markus Puranen
8.4. 2011 – Anneli Forss
George Orwellin kuuluisa visio "Eläinten Vallankumous" sopii hyvin sekä kommunismin että vaikkapa nyt Bushien aikaisen USA:n olojen kuvaukseksi. ISO VELI valvoo ja manipuloi rajattomasti. Eliitti ja johto karkaa kaiken demokraattisen kontrollin ulkopuolelle.
USA:ssa monikulttuurisena maana ei ole sopivaa kyseenalaistaa naapurisi mielipidettä tai yleensäkään puhua politiikasta. Mielipiteet lausuvat harvat ja valitut kuten Chomsky ja Moore. Outoa on viime vuosina ollut se, että kansa ei reagoi. Tiedostamisen taso on kuitenkin alhainen ja tiedotusvälineiden omistussuhteet takaavat kansan rakkauden hömpälle ja huuhaalle. Niinkuin viime aikoina meilläkin Suomessa