Flow – pettymyksiä ja iloisia yllätyksiä

Broken Bells / Vilhelm Sjöström

Perjantai-illan ensimmäiset hetket Flow-festivaalialueella soljuvat miellyttävästi: Suvilahden vanhojen voimalarakennusten väliin on siroteltu viihtyisiä seurustelunurkkauksia ja houkuttelevan näköisiä ruokakojuja, Broken Bellsin letkeät rytmit keinuttavat iloista festariväkeä, ihmiset ovat pukeutuneet persoonallisen tyylikkäästi eikä kellään tunnu olevan kiire. Kaikkialla on väljää ja istumapaikakseen voi valita pehmeän nojatuolin, kaistaleen nurmikkoa tai puisen puutarhapenkin. Jopa päälavan edustalla mahtuu istuskelemaan eikä baaritiskillekään tarvitse jonottaa.

Kun ilta etenee pidemmälle, tunnelma tiivistyy. Vessajonot pitenevät, anniskelualueet täyttyvät janoisista ja kapeat käytävät tukkeutuvat ihmismassan liikehtiessä yhtaikaa kahteen suuntaan. Vielä ei silti ole sietämättömän ahdasta: bändejä pääsee halutessaan katsomaan käyttämättä kyynärpäitään.

Illan toiseksi viimeinen esiintyjä, ranskalainen Air, vetää päälavan edustan täyteen elektronisen popin ystäviä. Valkoisiin vaatteisiin pukeutunut duo tuntuu soittelevan settinsä läpi vähän huolimattomasti: teknisesti esitys on virheetön, mutta tunne jää puuttumaan. Turhan jytiseväksi miksattu bassosoundi peittää alleen kappaleiden parhaan puolen, utuiset, leijuvat melodiat. Yleisö pääsee tunnelmaan vihdoin, kun keikan lopussa kuullaan yhtyeen suurimmat hitit Cherry Blossom Girl, Kelly Watch The Stars ja Sexy Boy, mutta vasta epätasaisen setin upeasti päättävä La Femme D’Argent yltyy sellaiseen tunteeseen ja tykitykseen, joka keikan alkupuolelta puuttui tyystin.

Loppuunmyytynä lauantaina käy selväksi, että sinänsä viihtyisä ja visuaalisesti viehättävä festivaalialue on täysin alimitoitettu 15 000 hengelle. Kaikkialla on tuskastuttavan ahdasta ja keikoille änkeytyminen vaatii tosifaniutta – etenkin telttalavan edustalla varpaita tallotaan, hiki virtaa ja happi tuntuu loppuvan. Hiostava sää panee pään sekaisin ja ympärillä tungeksivat hipsterit ironisine viiksineen ja hassuine kampauksineen ärsyttävät.

Yksikään lauantain esiintyjistä ei vetoa niin paljon, että viitsisin katsoa keikan loppuun asti, ja kun illan epäilemättä vetovoimaisin artisti, Omar Souleyman, vihdoin aloittaa, teltta on niin täynnä, ettei sisään kannata yrittää. Poistun paikalta kuunneltuani muutaman biisin teltan ulkopuolelta. Se harmittaa myöhemmin, kun paikalla olleet hehkuttavat keikkaa kaikkien aikojen parhaaksi.

Flow- festivaalin sinänsä viihtyisä ja visuaalisesti viehättävä festivaalialue oli täysin alimitoitettu 15 000 hengelle. / Sami Heiskanen

Sunnuntaina ilma on asteen verran viileämpi ja pieni tuulenvire pitää olon virkeänä. Taivas viskaa niskaan muutaman sadepisaran, mutta niitä voi paeta Tiivistämöön, jossa on alkamassa koko festivaalien fantastisin show, Ville Leinosen & Majakan Soittokunnan maaninen musiikkitaideteos. Leinonen ja kumppanit tarjoilevat yleisölle hypnoottisen elämyksen, jossa harhaillaan painajaisten ja haaveiden rajamailla siirtyen tunnelmasta toiseen yllättäen mutta luontevasti, aivan kuin unissa.

Lähes yhtä vangitsevaan suoritukseen yltää niin ikään Tiivistämön sunnuntaissa nähtävä Pekko Käppi, jonka vimmainen jouhikonsoitto naulitsee yleisön tiukasti paikoilleen. Käppi yhdistelee setissään vanhoja työväenlauluja, suomalaisia uuden aallon punk-klassikoita ja kalevalahenkistä folkia vastustamattoman omaleimaisella tavalla. Leinosen tavoin Käppi on peloton ja eläytyvä äänenkäyttäjä, jonka karisma luo tilaan intiimin ja ainutlaatuisen tunnelman. Käpin ja Leinosen ansiosta Flow-kokemukseni jää tungoksesta, kuumuudesta ja ylihintaisista aterioista huolimatta reilusti plussan puolelle.